Jazzpossussa on sen verran jazzelitistin vikaa, että viihdeorkesteri aiheuttaa konseptina lievän hylkimisreaktion, mutta kun Vantaan viihdeorkesterin uudella levyllä vierailee solistina Johanna Förstin ja Jukka Eskolan kaltaisia suosikkinimiä niin pitäähän se tsekata.
Vantaan viihdeorkesteri on Suomen ainoa viihdemusiikkiin keskittynyt täysimittainen sinfoniaorkesteri – tällä levyllä vahvuus on 66 muusikkoa, joten muhkeasta viihdesoundista on kysymys. Pääpaino on elokuvamusiikilla, mutta mukaan mahtuu muutakin Motown-soulista lattariin ja isomman kokoonpanon jazziin.
Biisit vedetään varsin lyhyinä versioina – joka kuulunee viihdeorkesterien maneereihin – ja kolme solistia (kolmantena edellämainittujen lisäksi Sami Pitkämö – kaikki solistit vaikuttavat TV-hitti Tanssii tähtien kanssa -bändissä) ja yhtenäistä teemaa välttelevä ohjelmisto aiheuttavat lievää levottomuutta. Oikein mihinkään ei tule paneuduttua kun tunnelmat vaihtuvat silmänräpäyksessä.
Osa ohjelmistosta tuntuu Jazzpossun makuun kovin väsähtäneeltä vuonna 2014. Alunperin 30-luvulta lähtöisin olevat Irving Berlinin Fred Astaire/Ginger Rogers -tanssista muistettu Let’s Face the Music ja Girl Crazy -musikaalin alkusoitto tuntuvat kovin kaukaisilta. Samaten Frank Sinatra -elokuvasikermä vaikuttaa siltä, että nostalgiamielessäkin ollaan yhtä sukupolvea “parasta ennen”-päivämäärää jäljessä.
Astetta paremmin toimivat 60- ja 70-luvun pop/soul siivut. Soul sopii niin Pitkämölle kuin Förstillekin ja Ain’t No Mountain High Enough ja I Can’t Give Back the Love vedetään mukiinmenevästi. Sikäli kun löytäisi itsensä Vantaan viihdeorkesterin konsertista niin näitä kuuntelisi mielelään, mutta nyt kun näppien ulottuvilla on lukuisia ja parempia versioita samoista biiseistä niin veikkaanpa että tämän levyarviointikierroksen jälkeen ei tule näitä versioita kuunneltua. Samaan kuoppaan tipahtaa myös Charles Aznavourin iki-ihana She – hyvä biisi, ammattitaidolla vedetty mutta about kolmospaikalla jos tuota biisiä tulee halu kuunnella.
Vaan onpa levyllä hyvätkin puolensa. Jukka Eskolan solistikappaleet ovat molemmat onnistuneita. Clark Terryn alunperin levyttämä balladi November Song soi kauniisti eikä juuri kalpene vertailussa alkuperäisen kanssa ja lattariklassikko El Cumbancheron nopeassa rytmissä orkesterin ammattitaito pääsee ehkä parhaiten esille. Myös Sami Pitkämön laulama Nature Boy (jonka muuten Clark Terry levytti samalle levylle mistä November Songin ensimmäinen versio löytyy) on onnistunut.
Ehkä kohokohdaksi Jazzpossulle nousi levyn lopun Johanna Förstin laulama James Bond -kattaus. Bond-tunnareista ei ole aiheetta tullut klassikkoilmiötä ja ne suorastaan vaativat viihdeorkesterisoundia. Erityisesti Adelen alunperin esittämä Skyfall on hieno tulkinta. Jazzpossun sympatiapisteet irtoavat myös sille, että Bond-osuuden aloittaa Burt Bacharachin ihanan 60-lukulaisen kitsch teema vuoden ’67 Casino Royale -parodiasta.
Semmoinen paketti, sitä saa mitä tilaa – isoa viihdeorkesterisoundia, tuttuja biisivalintoja ja turvallisia sovituksia. Tiukemman linjan jazzdiggarit eivät vaivautune, eivätkä juuri menetä. Kiistatta ammattitaitoista soittoa, mutta hyvin tunnetun materiaalin turvallisten versiointien levyttämisen haasteet jäävät varjostamaan.
Levyä myy Levykauppa Äx, sitä saa myös suoraan orkesterilta.
- Vantaan viihdeorkesteri joht. Nick Davies
Solisteina:
- Jukka Eskola, trumpetti ja flyygelitorvi
- Johanna Försti, laulu
- Sami Pitkämö, laulu