Flow’n lauantain jazztarjonnan avasi pyöreällä Balloon 360° Stagella mainioMopo. Alkuvuodesta toisen levynsä Beibe julkaissut trio oli festaritunnelmassa mukana holtittomasti ilman jarruja ja settilista koostui oivasta valikoimasta menevämpiä biisejä molemmilta levyiltä. Voimakkaat kontrastit jäivät tällä kertaa vähemmälle – hetkeksi tosin hiljennyttiin ja vakavoiduttiin Eero Tikkasen Talvivaaran katastrofin innoittaman Luonto kutsuu -kappaleen äärelle.
Hommahan toimi ja hyviä biisejä jäi vielä monta soittamattakin ja tästä keikasta päällimmäiseksi jäikin fiilis, että nyt kahden levyn jälkeen Mopolla on käytössä melkoinen paletti hyviä biisejä, joista saa tehtyä vaikka moniin eri tunnelmiin ja keikkaympäristöihin sopivia settejä. Valinnanvaralle tuleekin käyttöä joulukuun We Jazz 2014-festareilla, jossa Mopo soittaa 24 keikkaa 24 tunnin sisällä eri puolella Helsinkiä.
Neljältä iltapäivällä festarialue oli vielä melko tyhjä, mutta Mopo houkutteli hyvän joukon yleisöä joka selvästi nautti kuulemastaan. Mopo houkuttelee kyytiin eikä sitä tarvi keskiverto festarikävijänkään katsoa jotenkin ulkopuolisena niinkuin monia jazz-bändejä.
Mopo
- Linda Fredriksson, saksofonit
- Eero Tikkanen, basso
- Eeti Nieminen, rummut
Vaihtoehtomusiikin The Other Sound -tilassa soitti puoli yhdeksältä vapaan improvisaation legenda Evan Parker. Samoihin aikoihin mm. Manic Street Preachers ja Neneh Cherry vetivät kansanjoukot puoleensa ja Other Soundissa saattoi hyvinkin olla tähän aikaan festarien väljin tunnelma ja lyhimmät jonot baaritiskillä, mutta kohtuullinen joukko ennakkoluulottomia kuulijoita oli Parkeriakin tullut tsekkaamaan.
Noin neljänkymmenen minuutin setti koostui kolmesta pitemmästä jaksosta, joissa Parkerin omintakeinen musiikki soljui sopraanosaksofonista loputtomana virtana kuin linnunlaulu jostain toisesta ulottuvuudesta.
Toisin kuin monilla muilla free jazzareilla Parkerin musiikki säilyttää vahvasti melodisuuden hypnoottisesti toistuvissa kuvioissa, vaikka äänivärin muutoksilla onkin myös tärkeä osansa. Parkeria onkin helpompi lähestyä kuin vaikka Peter Brötzmannia, mutta aivan vaivatonta ei Parkerinkaan kuuntelu pitemmän päälle ole, vaara siitä että lipsahdetaan puuduttavan puolelle meditatiivisen transsitilan sijaan on aina olemassa – soolosaksofonilla ei voi piiloutua rytmin taakse jos ideat loppuvat kesken.
Parkerin ammattitaito kantoi kuitenkin setin läpi ja eri osissa saatiin mukaan vaihteluakin. Parkerin tekniikka oli häikäisevää nähtävää ja kuultavaa elävänä – tässä on abstraktia taidetta jota ei voi ohittaa “lapsenikin osaisi tehdä tuon” -tyyppisillä kommenteilla.
- Evan Parker, sopraanosaksofoni