David Bowie muutti Berliiniin pakoon hillittömäksi kasvanutta kokaiininkäyttöään ja Los Angelesin huumeidentäyttämää skeneä. Länsi-Saksassa sodan jälkeisen sukupolven identiteettikriisi ja sota-ajan jälkeisen häpeän aiheuttama juurettomuus kuului musiikissa väkivaltaisina post-moderneina dekonstruktioina – jazzin puolella Peter Brötzmannin kaltaiset free jazz -pioneerit pistivät loputkin rakenteet palasiksi ja rockin puolella maan ulkopuolella krautrockiksi nimetyn tyylisuunnan Faustin ja Canin kaltaiset edustajat rikkoivat totuttuja muotoja ja moderni elektroninen musiikki etsi tulevia muotojaan Kraftwerkin ja Klaus Schulzen kaltaisten pioneerien käsissä.
Tässä ympäristössä syntyi ns. Berliini-trilogia eli levyt Low, “Heroes” ja Lodger, jossa uusi ympäristö kuului erityisesti instrumentaaleissa, joita etenkin Low’lla on runsaasti. Tämä kausi oli Bowielle taloudellisesti heikompi kuin sitä ympäröivät, hittisinglejä ei nimittäin levyiltä lohjennut, mutta yksi monien fanien – Jazzpossu mukaanlukien – suosikeista ja monia muusikoita sittemmin innostanut. Nyt kokonaisen levyllisen jazz-tulkintoja näistä biiseistä on tehnyt brittirumpali Dylan Howe.
Levy alkaa komeasti alkuperäistä kunnioittavalla Subterraneansilla, joka voitti heti Jazzpossun puolelleen. Kaikki elementit toimivat erinomaisesti alkuperäisen biisin ystävälle ja homma toimii aivan kympillä. Soundeissa elää alkuperäisen tuon ajan syntetisaattorien särmikäs koneellisuus yhdistettynä orgaanisempaan akustisen jazz-bändin pehmeyteen. Kyseessä ei ole pelkkää nostalgiaa tai retroilua vaan modernia ajattomuutta.
Reilun tunnin pituinen levy jatkuu ihanan korkealaatuisena kautta linjan – muutaman kerran poikkeamat alkuperäisen tunnelmista mietityttävät – All Saints lähtee hetkeksi vähän turhankin geneeriseen soolo-osioon jossa alkuperäinen biisi aikalailla unohdetaan ja Art Decaden outo laiska bossa nova -rumpukomppi tuo mieleen pikemminkin 80-luvun Silja Line -mainoksen 70-luvun Berliinin sijaan – mutta hyvin vähän jää hampaankoloon. Suurin osa mukaan tuoduista jazz-elementeistäkin onnistuu – kohokohtana ehkä Warszawan Coltrane-henkinen saksofonin sisääntulo ja sitä seuraavat soolohetket.
Mitäpä tähän muuta sanomaan, enempää ei voisi Jazzpossu näistä lähtökohdista toivoa – harvinaisen onnistunut levy kaiken kaikkiaan. Erittäin vahva suositus jos Bowie ja/tai jazz kiinnostavat.
Progefaneille mainittakoon, että mm. Yesistä tunnettu Dylanin isäpappa, kitaristilegenda Steve Howe, vierailee levyllä yhdellä biisillä soittamassa japanilaista koto-soitinta.
Kotimaisissa levykaupoissa levyä ei ole näkynyt, mutta sen saa kätevästi omaksi vaikkapa Iso-Britannian Amazonista: CD / rajoitetun painoksen tupla-LP. Se on myös kokonaisuudessaan kuunneltavissa Spotifysta.
- Dylan Howe – rummut
- Adrian Utley – kitara
- Steve Howe – koto
- Ross Stanley – piano, koskettimet
- Brandon Allen – tenorisaksofoni
- Julian Siegel – tenorisaksofoni
- Mark Hodgson – basso
- Nick Pini – basso