Vuodenvaihde on top-listojen luvattua aikaa, joten tänään(kin) luukusta avautuu sellainen. Nyt vuorossa Jazzpossun äärimmäisen subjektiivintn ulkomaisten vuoden 2014 jazz-julkaisujen top 5.
Perusteet ovat siis täysin subjektiiviset, mistä vaan positiivisesta tai kivasta puolesta palkitaan. Tärkeinpänä perusteena taisi käytännössä olla, että onko levyä tullut kuunneltua arvostelun kirjoittamisen/ensikuuntelujen jälkeen uudestaan.
Huom: Levyjen nimissä linkit arvioihin!
Kunniamaininta: Pat Metheny Unity Group: Kin (<–>)
60-vuotias Pat Metheny olisi voinut tehdä näillä eväillä vaikka kaikkien aikojen parhaan levynsä jos Jazzpossulta kysytään, mutta lopputulos Kin (<–>) ei ihan täysin vakuuta. Möhkäle on nimittäin yli 70 minuutin kestollaan aivan liian pitkä, etenkin kun mukaan on mahtunut melkoisesti tylsää kuraakin ja neljä parasta biisiäkin olisivat voineet käydä laihdutuskuurilla sillä kaikki ovat yli 10 minuuttisia minieepoksia.
Ylimääräiset digitaaliajan jalkaanampumispisteet tulee vielä siitä, että täysin käsittämättömästi levyn Spotify-versiosta on karsittu kaikki hyvät biisit pois ja jätetty se tauhka mikä olisi ansainnut korkeintaan paikan digitaalijulkaisun bonusraitoina. Negatiivista markkinointia – ei näin!
Silti, poikkeuksellisen onnistuneita pitempiä sävellyksiä jotka eivät mene turhaksi jammailuksi ja Unity Group kuulostaa raikkaan monipuoliselta verrattuna moniin muihin Methenyn kokoonpanoihin eikä Methenyn tylppä tavaramerkkikitarasoundi puuduta liiaksi.
Vanhempien jazz-legendojen uudet julkaisut saavat usein jazz-mediassa ansaitsematonta suitsutusta, mutta Kin (<–>) on kuitenkin puutteistaan huolimatta niin sanotusti the real deal.
https://www.youtube.com/watch?v=kHDoHo7Sly0
5. Phronesis: Life to Everything
Brittiläis-tanskalais-ruotsalainen Phronesis on eurooppalaisen nykyjazzin kärkipään trioja ja uusi livenä äänitetty levy Life to Everything on tyylipuhdas näyte tuoreesta pianotriosoundista ja levy on vuoden mittaan kestänyt hyvin kuuntelua ja etenkin menevämmät biisit kuten Urban Control ja Herne Hill ja Jasper Høibyn mukaansatempaava basso miellyttävät kovasti.
Kuitenkin levystä jää se jokin puuttumaan, että ihan kuolemattomasta klassikosta ei ole kyse, mutta viiden parhaan joukkoon levyn nostaa helposti.
Phronesis on nähtävissä livenä Helsingissä We Jazz 2014-tapahtumassa huomenna 12.12.
Kolmen kappaleen näyte Spotifyssa.
4. Steve Lehman Octet: Mise en Abîme
Vuoden korvia avaavimpia elämyksiä oli spektralismia opiskelleen Steve Lehmanin oktetin uusi levy Mise en Abîme jonka mikrotonaaliset vivahteet ovat samaan aikaan korvaa miellyttävän tuttuja, mutta selvästi kuitenkin jotain länsimaisen 12-säveljärjestelmän ulkopuolelta.
Levy on ns. diippiä shittiä, joten aika harvoin se on kokonaan pyörinyt Jazzpossun soittimessa kesän jälkeen, mutta sen parhaat hetket tavoittavat jotain niin erilaisella tavalla hienoa että välillä on vaan pakko fiilistellä joitain biisejä eikä levyä suorastaan voi jättää tältä top-listalta pois.
Chimera/Luchini, josta oheisessa promovideossa kuullaan alku, on myös vahva ehdokas tämän vuoden yksittäiseksi suosikkibiisiksi. Tästä ei meininki juuri maagisemmaksi ja mystisemmäksi muutu!
3. Ambrose Akinmusire: The Imagined Savior is Far Easier to Paint
Siinä missä Pat Methenyn levy sai pyyhkeitä 70 minuutin kestosta trumpetisti Ambrose Akinmusiren alkuvuodesta ilmestynyt The Imagined Savior is Far Easier to Paint pitää otteessaan koko 78 minuutin kestonsa ajan joka on melkoinen saavutus.
Akinmusiren toinen levy Blue Notelle on rohkea veto – siinä on mukana melkein kaikkea, on hikistä live-vetoa, jousien hallitsemaa minimalismia, kolme aivan erityyppistä laulajaa joiden kautta käväistään indie rock -tunnelmissakin.
Melkoinen riskinotto nuorelta trumpetistilta jonka niskaan oli ladottu melkoisesti paineita tälle levylle, mutta riski kannatti ja Jazzpossun odottelulistalla tämä julkaisu nosti Akinmusiren tämän hetken kiinnostavimmaksi Blue Note -artistiksi.
2. Dylan Howe: Subterranean – New Designs on Bowie’s Berlin
Vanhalle David Bowien 70-luvun lopun Berliinin kauden instrumentaalimusiikin fanille Dylan Howen kunnianosoitus oli silkkaa juhlaa. Ihan aina jazz-tulkinnat muuten tutusta musiikista eivät tunnu kohtelevan musiikkia niinkuin itse sen haluaisi kuulla, mutta Howen levy on harvinainen täysosuma Jazzpossun makuun.
Tiedä sitten avautuuko levy jazzin ystäville jotka eivät tunne Bowien musiikkia, mutta kehotan kokeilemaan. Erinomaisia näkemyksiä yksistä rock-puolen instrumentaalimusiikin suurimmista helmistä!
1. GoGo Penguin: v2.0 (Deluxe Edition)
Jazzpossu on fanittanut GoGo Penguinia jo parin vuoden ajan ensilevystä Fanfares asti ja suorastaan ihmetellyt missä manchesterilaistrion isompi kansainvälinen breikki viipyy. No nyt toisen levyn v2.0 myötä se näyttää olevan käsillä – levy sai valtavasti uutta nostetta syksyllä kun se oli kotimaassaan ehdokkaana Barclaycard Mercury Prize -palkinnon saajaksi vuoden levynä ja tällä aallonharjalla bändiä on alettu kyselemään jo muualle Eurooppaan, Japaniin ja Yhdysvaltoihinikin (keikka/festarijärjestäjät huomio ensi vuodelle!).
Uuden nosteen myötä levystä julkaistiin myös uusi Deluxe Edition, joka lisäsi levylle kolme erinomaista raitaa joten vuoden levyksi nostettakoon tämä uudempi versio.
Jos yllämainittu Phronesis edustaa jo vakiintunutta pianotriojen kärkikastia Euroopassa niin GoGo Penguin tai joku sen kaltainen voi hyvinkin olla seuraava iso juttu. GoGo Penguinin musiikki on luonnollista jatkumoa Esbjörn Svensson Trion viitoittamalla tiellä, mutta nyt seuraavan sukupolven muusikoiden kautta elektronisen musiikin vaikutteet soivat aidosti integroituina jazz-hengessä. Siinä on jazzin spontaaniutta, svengiä ja henkeä, mutta myös aidosti tähän integroituna muusikoiden omasta nuoruudesta ammennettuja muita vaikutteita – se on musiikkia joka kuulostaa vuodelta 2014.
Jos ette usko minua niin uskokaa Gilles Petersonia: