Huh huh. Olipahan melkoista pyöritystä ensimmäinen päivä Kirjurinluodolla. Uutena lavana tänä vuonna Kirjurille on noussut Ted Cursonin muistolle omistettu Tedin teltta joka sijaitsee aivan jazzkeikkojen päänäyttämönä toimivan Lokkilavan välittömässä läheisyydessä. Näiden kahden lavan välillä setit vaihtelevat käytännössä tauotta mahdollistaen käytännössä jatkuvan musiikin kuuntelun melkein koko päiväksi – musiikkitarjonnasta on siis varsinainen runsaudenpula.

Teddy’s West Coasters

Päivän avasi päälavalla Teppo Mäkysen juuri ensimmäisen levynsä julkaissut west coast jazz -projekti Teddy’s West Coasters. Sulavan yhteissoiton taitava kuuden puhaltimen oktetti joutui soittamaan varsin harvalukuiselle yleisölle – suuret kansanjoukot saapuvat Kirjurille paljon ensimmäisten jazz-settien jälkeen – mutta tunnelma oli hyvä ja aurinkokin alkoi paistaa länsirannikkolaisten soittaessa.

Bändin livemateriaalin ja levyjen suhde tuntuu harvinaislaatuiselta – siinä missä jazzbändit yleensä levyllä esittelevät materiaalinsa tiivistettynä, turhat rönsyt karsien, West Coastersilla pikemminkin live-esiintyminen on napakamman oloinen. Tunnin setissä kuultiin materiaalia melko tasapuolisesti niin jo ilmestyneeltä Volume 1 -levyltä kun myöhemmin tulevalta kakkoseltakin – hienot biisit Saviour ja setin komeasti päättänyt Neutra saivat jo kuumeisesti odottamaan toista levyä täydentämään bändin dokumentoinnin äänitteillä

• Teppo Mäkynen – rummut
• Antti Lötjönen – basso
• Miika Jämsä – tuuba
• Kasperi Sarikoski – pasuuna
• Mikko ‘Gunu’ Karjalainen – trumpetti
• Jukka Eskola – trumpetti
• Jukka Perko – alttosaksofoni, klarinetti
• Ville Vannemaa – baritonisaksofoni

Juhani Aaltonen Quartet

Lokkilavan jazztarjonnan avasi joulukuussa 80 vuotta täyttävän Juhani Aaltosen kvartetti jossa rumpuja soitti yksi tämän 50. Pori Jazzin juhlavuoden avainhahmoista – kaikilla festareilla soittanut Reiska Laine.

Aaltosen kvartetin ote oli tällä kertaa vahvasti John Coltranen perinnön leimaama setin avanneesta lainakappaleesta Ogunde lähtien. Sen lisäksi kuultiin kvartetin omaa materiaalia pianisti Iro Haarlalta, basisti Ulf Krokforsilta ja Aaltoselta itseltään. Kantaesityksenä esitettiin festivaalien juhlavuoden kunniaksi sävelletty 1966, alaotsikkona Nostalgia, äh joka sekin vei tunnelman vuosikymmenten taakse Coltranen hengessä.

Ikä ei Aaltosen soitossa paina vaan kuuluu viisautena ja kokemuksena – ehdottomasti suomalaisen jazzin kansallisaarteita.

• Juhani Aaltonen, tenorisaksofoni, huilu
• Iro Haarla, piano
• Ulf Krokfors, basso
• Reiska Laine, rummut

Mikko Innanen & Innkvisitio

Torstain vahvasta avant-garde mylläyksestä vastasi saksofonisti Mikko Innasen Innkvisitio jolta on lähitulevaisuudessa ilmestymässä uusi levy. Tedin teltta näytti uutena lavana yleisölle vieraalta – väkeä tähän hienoon settiin saapui nimittäin vain kourallinen.

Materiaali oli suurimmaksi osaksi viime vuoden keikoilta tuttua – kuultiin mm. runoilija Lawrence Ferlinghettin runojen inspiroimat sävellykset ja pitempään keikoille riemastuttanut Retrohetero. Aivan uutena biisinä tälle kokoonpanolle setissä kuultiin väkevä tulkinta maakuntalaulusta Laulu Satakunnalle – ei sekään aivan uusi tosin siinä mielessä, että Innanen esitti Veli Kujalan ja Mika Kallion kanssa koko liudan maakuntalauluja samankaltaisina tulkintoina muutama vuosi sitten Viapori Jazzeilla, mutta ei se mitään – hyvää konseptia kannatata käyttää uudelleen. Maakuntalaulujen kansanomaiset melodiat ovat mitä mainioin pohja tiukalle avant-garde/free tykittelylle.

Innanen itse oli kovassa vedossa – tällä kertaa liettualaisfonisti Liudas Mockunas ja takarivin Kahden Miehen Galaksi kaksikko Seppo Kantonen syntetisaattoreissa ja Joonas Riippa rummuissa jäivät leaderin häikäisevässä loistossa enemmän taka-alalle.

• Mikko Innanen, saksofonit ja huilut
• Liudas Mockunas, saksofonit ja huilut
• Seppo Kantonen, koskettimet
• Joonas Riippa, rummut

Stanley Clarke Band

Ensimmäinen päivän kovista ulkomaisista jazznimistä oli fuusioaikakauden legendaarinen basisti Stanley Clarke. Jaco Pastoriuksen traaginen hahmo on ehkä kerännyt enemmän huomiota 70-luvun suurista sähköbasisteista, mutta ehkä kuitenkin Clarke on tämän sektorin basisteista se kaikkein suurin.

Enemmän sideman -hommista tunnettuihin legendoihin jotka kiertävät vanhoilla päivillä maailmaa liittyy omat riskinsä. Nämä realisoituivat tässäkin setissä – ensimmäinen biisi nosti odotukset loppusetille korkealle kun Clarken sähköbasson tahdittamana muuten nuorista lahjakkuuksista koostunut bändi tykitteli semmoisen version Return to Forever -klassikosta Beyond the Seventh Galaxy että oksat pois, mutta valitettavasti ensimmäinen veto jäi setin selvästi parhaaksi – lisää hyviä ‘hittibiisejä’ jäi kaipaamaan, pääpaino oli nyt liiaksi teknisessä soitossa. (jälkiviisaus: alkuun vanhoja RTF biisejä tuli itse asiassa putkeen kaksi…)

Loppusetti mentiin akustisen basson voimin, tosin sähköisissä koskettimissa Kamasi Washingtonin alkuvuoden kohutuimmalla jazzjulkaisulla The Epic pianonsoitollaan paljon hehkutusta kerännyt Cameron Graves piti fuusiohenkeä yllä soittaen melko hyytävillä fuusioaikakauden synasoundeilla – ihan kiva että kosketinsoitin voi kuulostaa panhuilulta, mutta kuten The Vigil projekti näytti edes Chick Corea itse ei saa näitä soundeja kunnolla toimimaan tällä vuosikymmenellä. Vahvasti jäi fiilis, että Gravesin taidot menivät tässä retrotiluttelussa pahasti hukkaan.

Erittäin vakuuttava uusi tuttavuus löytyi akustisen pianon äärestä – 19 vuotias georgialaissyntyinen Beka Gochiashvili soitti ikäisekseen erittäin kypsästi ja toi muuten ylitekniseentilutteluun taipuvaisen bändin soolojen vuoropuheluun kaivattua malttia – pankaapa tämä nimi korvan taakse!

Rummuissa Michael Mitchell paukutti sinänsä vakuuttavasti semmoisella tarmolla, että rumpukapulat hajoilivat ja pellit lensivät ympäri lavaa, mutta voiman ja jylyn lisäksi ei oikein saatu nyansseja esiin – sinänsä asiallista “stadionjazz”-tykitystä kuitenkin.

Clarke itse soitti vakuuttavasti. Kuusikymmentäneljävuotiaan basistin sormet käyvät vielä vikkelästi ja soitto kulkee. Mielummin ehkä kuitenkin Clarkea kuulisi vaikkapa Chick Corean rinnalla kuin oman bändinsä johtajana.

• Stanley Clarke, basso
• Beka Gochiashvili, piano
• Cameron Graves, koskettimet
• Michael Mitchell, rummut

Wayne Shorter Quartet

Matkajärjestelyistä johtuen tämän vuoden jazzien kovimman legendan – saksofonisti Wayne Shorterin nimekkään kvartetin setti siirtyi alkuiltaan. Jazzpuolella Shorter oli selvästi päivän odotetuin vieras joka keräsi Lokkilavan ympärille runsaan joukon uteliaita kuulijoita.

Kokoonpano oli sama kuin muutaman vuoden takaisella Without a Net -levyllä: pianossa Danilo Pérez, bassossa Kummeliakin inspiroinut John Patitucci ja rummuissa Brian Blade.

Täytyy myöntää, että itse en ole oikein tähän nykyiseen kokoonpanoon saanut kunnolla otetta – nytkin tuntui että vaivattomasti virtaavan grooven muodostumista vältettiin oikein tarkoituksella – soitto oli kulmikkaasti muksahtelevaa Pérezin hakatessa vahvalla kädellä paksuja sointuja. Patitucci on paljolti jättänyt taakse 80-luvun yliteknisen suorittamisen josta monet hänet muistavat – nyt soitto oli vahvaa tiimipeliä ja soittokaverien seuraamista ja kuuntelua täynnä.

Setin parasta antia oli Bladen rumputyöskentely joka muutaman kerran tempaisi todella vahvasti mukaansa siinä missä setin anti monin paikoin pisti miettimään, että mitä tässä nyt haetaan takaa. Nämä herrat ovat jazztaidoiltaan niin monta tasoa tämän bloggaajan yläpuolella, että jotain JuJua tässä musiikissa varmasti on, mutta samoille aaltopituuksille ei Jazzpossu tällä kertaa päässyt. Siitä kuitenkin vahvat lisäpisteet että ensi kuussa 82 täyttävä Shorter ei ole jäänyt jo kauan sitten ansaittujen kannusten varaan vaan musiikista löytyy vielä 2010 luvulla uusia suuntia.

• Wayne Shorter, saksofonit
• Danilo Pérez, piano
• John Patitucci, basso
• Brian Blade, rummut

Marius Neset

Lokkilavan päivän sai päättää norjalaissaksofonisti Marius Neset joka toi tällä kertaa Suomeen uusimman Pinball -levynsä ydinkvintetin – pianossa Ivo Neame, vibrafonissa ja marimbassa Jim Hart, bassossa Petter Eldh ja rummuissa Anton Eger.

Jos Shorterin hienostunut musiikki pisti miettimään niin Nesetin elämäniloa pursuava pirskahtelu tempasi vahvasti mukaansa. Nesetillä on suhteellisen harvinainen taito säveltäjänä tehdä musiikkia jonka tekninen haastavuus palvelee lopputulosta – mikä voisi olla ylisuorittavaa tilutusta onkin hymyn huulille nostava kuuntelunautinto Nesetin vahvan pohjoismaisen melodian tajun ansiosta.

Nopeatempoiset iloittelut ovat ehdottomasti Nesetin parasta antia – selkeä setin suvantokohta oli uuden levyn balladi Odes of You jonka olisi suoraan sanoen voinut vaikka jättää soittamatta.

Viime vuonnakin Lokkilavaa kiusannut muiden lavojen äänien kuuluminen oli taas läsnä ja vaikutti häiritsevimmin Nesetin settiin kun saksofonin läppien perkussiivisiin ääniin pitkälti perustuva elektronisen musiikin vaikutteitakin sisältävä tarkkaa kuuntelua palkitseva rytmipala Music for Drums and Saxophone joutui taistelemaan Tedin teltan suunnasta kaikuneen epämääräisen mökän kanssa – mahtoiko olla joku soundcheck koska teltassa ei tähän aikaan varsinaista ohjelmaa ollut. Ei kestänyt montaa minuuttia, mutta ajoitus oli Nesetin setin suhteen huonoin mahdollinen.

Yleisöä oli Nesetin setille Shorterin jazzpäivän kohokohdasta jäljellä vain ehkä noin puolet, mutta suosionosoitukest olivat silti lähes yhtä raikuvat ja tunnelma korkealla setin päätyttyä huikeaan loppunostatukseen.

 

• Marius Neset, saksofonit
• Ivo Neame, piano
• Jim Hart, vibrafoni, marimba
• Petter Eldh, basso
• Anton Eger, rummut

Jamit Cafe Jazzissa

Keskiyön jälkeen Jazzkadun Cafe Jazzissa jammaillaan joka ilta myöhään yöhön. Torstaina ensimmäisen tunnin tähtivieraaksi oli saatu Timo Lassy jonka johdolla soitettiin tunti Horace Silverin sävellyksiä. Mainion tunnin jälkeen jamit jatkuivat puoli neljään vapaamuotoisempina kokeneen jami-isännän, Mikko ‘Gunu’ Karjalaisen johtamina.

Heti kärkeen lauteille nousi melkoinen keskittymä kotimaista jazz-osaamista: Aki Rissanen, Jukka Eskola, Mikko Innanen, Teemu Viinikainen, Jussi Lehtonen, Wade Mikkola ja Joonas Riippa – kyllä kelpasi kuunnella! Hyvissä jameissa on kyllä jotain todella hienoa ja jamit ovat sen verran mainio jazz-kulttuurin ilmentymä että pisti taas miettimään miksi Helsingissä ei järjestetä säännöllistä, korkeamman profiilin jamitoimintaa kun meillä kerran maassa näin paljon hienoja muusikoita on.

Kotimaisten suuruuksien vahvistukseksi saatiin loppupuolella vielä Marius Neset joka näytti että perinteisempikin jazz-jamittelu irtoaa mestarin ottein.

Jos torstai oli elävien legendojen päivä niin perjantaina jazzit jatkuvat Kirjurinluodolla tämän vuosikymmenen huippujen merkeissä kun lavoilla nähdään mm. vuoden kovimmat kotimaiset Timo Lassy ja Verneri Pohjola, Jazzpossun viime vuoden ulkomaisen levyn -tunnustuksen voittanut GoGo Penguin ja yhden viime vuoden parhaista keikoista April Jazzeilla vetänyt Ambrose Akinmusire.