Sibafestin keskiviikkoiltapäivässä Hanken & SSE Executive Educationin akateeminen johtaja Patrick Furu piti avoimen yleisöluennon aiheesta Jazzia johtamiseen. Käytännön esimerkiksi oli tilaisuuteen saatu ammattisoittajien kokoonpano – alttosaksofonissa Taideyliopiston rehtori – varsinainen jazzjohtaja – Jari Perkiömäki, tenorisaksofonissa Pope Puolitaival, pianossa Mikael Jakobsson, bassossa Wade Mikkola ja rummuissa Hanne Luostarinen (os. Pulli).

Furun ajatukset aiheesta eivät olleet aiemmin tuttuja, joten oli ilahduttavaa heti kättelyssä hänen ajatuksensa jazz-musiikin tekemisen hengen yhtymäkohdista modernin yhteiskunnan vaatimuksiin vastaavan monin tavoin omia mietteitäni siitä, mikä tekee jazzista mielestäni tähän aikaan sopivaa musiikkia.

Furu kertoi monien johtamismenetelmien juontavan juurensa Henry Fordin aikoihin nopeasti teollistuneeseen yhteiskuntaan jossa tavoitteena oli ihmisten käyttö mahdollisimman tehokkaasti käytännössä korvattavina mekaanisen prosessin osasina – selvästikin tarve joka nopeasti automatisoituvassa maailmassa ei ole enää relevantti.

Itse siviilielämässäni toimin ohjelmistotuotantoyrityksessä tuotepäällikkönä ja vaikka ohjelmistotuotannossa ketterät menetelmät ovat melko uusi keksintö ja laajasti jo otettu käyttöön, se ei mitenkään Furun sanomaa heikennä – päinvastoin olen monesti ajatellut miten nykyajan työelämässä jazzissa tärkeät taidot – yhteistyötaito, toisten kuunteleminen, luovuuden salliminen ja jopa odottaminen kaikilta tiimin jäseniltä ja kyky reagoida nopeasti muuttuviin olosuhteisiin – ovat erittäin tärkeitä.

Puheen lomassa saatiin muutama bändin suorittama esimerkki jazzyhtyeen toiminnasta. Kokoonpano ei ollut aiemmin esiintynyt yhdessä eikä harjoitellut tätä tapahtumaa varten eivätkä tehtävätkään olleet etukäteen selvillä.

Ensimmäisessä esimerkissä bändille annettiin “jalkautettavaksi strategiaksi” tuttu lastenlaulu Telefooni Afrikassa ja menihän tuo ammattisoittajilta hyvinkin lyhyen palaveerauksen päätteeksi. Päälle saatiin teemasta kaksikin erilaista variaatiota joissa bändi puki biisin lattari- ja bebop-kuoseihin.

Toinen esimerkki demonstroi miten lennosta erilaisetkin tavoitteet saadaan yhdistettyä kauniiksi paketiksi – bändille jaettiin ohjeet soittaa sekä Bää bää vita lamm, että Kaksipa poikaa Kurikasta samaan aikaan ja menihän sekin – ensiyrittämällä päällekäin samaan rytmiin luoden hieman kaanonmaisen vaikutelman ja sitten toisella yrittämällä kauniisti vierekkäin molempien melodioiden päästessä erikseen esille.

Eipä siinä, jazzin kuuntelijoille muusikoiden kyky tehdä toimivaa musiikkia ilman sen kummempaa etukäteissuunnittelua intuitioon nojaten ja soittokavereita kuunnellen ja reagoiden on toki tuttu juttu. Mietityttämään jäi miten tämän saumattoman ja tekijöillekin palkitsevan yhteistyön saisi omaan organisaatioon siirrettyä – kun perusasiat ovat kaikilla hanskassa, jazzin traditio tuttua ja samankaltainen käsitys siitä minkälainen on onnistunut lopputulos niin työhän menee kuin soitto vain.

Tälle lähtökohdaksi Furu esitti neljästä toisiaan tukevasta elementistä koostuvan mallin:

-> Yhteinen kieli -> Aktiivinen kuuntelu -> Toisten tukeminen -> Vastuun kantaminen ->

Mikäpä siinä – itse kyllä jazzin ystävänä allekirjoitan rakkaan musiikkimme filosofian ajankohtaisena nykypäivän nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa jota voi laajalti musiikin ulkopuolellakin soveltaa, vaikka todella svengaavaan lopputulokseen pääseminen tuntuukin olevan usein yhtä kovan työn takana kun jazzmuusikon ammattitaidon hankkiminen.