Kalle Kalima’s Long and Winding Road

Vuoden Pori Jazz festivaalin yhteydessä jaettavan Ted Curson -palkinnon saaja, kitaristi Kalle Kalima suoritti tämän vuoden toisen esiintymisensä Kirjurinluodolla lauantain päälavan avaajana. Ohjelmistossa oli materiaalia Kaliman ACT -levy-yhtiön alkuvuodesta julkaisemalta country & western -henkiseltä levyltä High Noon. Levy ilmestyi Kaliman omalla nimellä – livekokoonpanon nimeksi on tullut Long and Winding Road ja bassossa kuullaan kiireisen amerikkalaisbasisti Greg Cohenin sijaan tanskalaista Andreas Langia, rummuissa levyn tavoin puolalaissyntyinen Max Andrzejewski.

Setistä muodostui country & western -purilainen jossa pihvinä kantrisämpylöiden välissä kuultiin samaan henkeen tai sinne päin toteutettuja cover-versioita alunperin muiden tyylien kappaleista.

Niin se vain jotenkin Kaliman hyppysissä luontevan oloisesti matka kulki Ghost Riders in the Sky’sta Jean Sibeliuksen Jääkärimarssiin ja siitä levyn materiaalin ulkopuolelta varsin yllättävänä valintana vähän lattarityyliin sovitetusta David Bowien The Man Who Sold The Worldista Hiski Salomaan Lännen Lokariin. Loppuun toiseksi sämpyläksi päälle High Noon -länkkärisoundtrackia ja hilpeä Little Joe the Wrangler hauskaksi lopuksi. Eikä tuntunut ollenkaan ihmeelliseltä vaan aivan johdonmukaisesti homma eteni karikoiden halki soljuvasti luovien kuin Kaliman kitara ikään. Kaikkea sitä voikin tehdä kun osaa soittaa.

Kantri-henkiset lickit irtosivat ilman liiallista ironian pilkettä ja riittävästi tulkinnassa oli Kaliman muista projekteista tuttua rouheuttakin. Toimii se vaan tämäkin kantri-matsku, kumma juttu.

• Kalle Kalima – kitara
• Andreas Lang – basso 
• Max Andrzejewski – rummut

Eero Koivistoinen 70th Birthday Celebration

Suomalaisen jazzin juhlahetkiä vietettiin iltapäivän aluksi Lokkilavalle kun lavalle nousi Suomen Jazzliiton 50-vuotisjuhlaorkesteri saksofonisti Mikko Innasen johdolla. Bändissä kevään April Jazz -juhlakonsertin tavoin pelkästään Yrjö-palkinnon voittaneita taitureita – kitarassa Teemu Viinikainen, pianossa Kari Ikonen, bassossa Ulf Krokfors ja rummuissa Teppo Mäkynen.

Eero Ojasen The Joke toimi tälläkin kerralla setin avauksen lähtökohtana kaikkien soittajien saadessa vuorollaan säestyksetöntä soolotilaa jota luovasti myös hyödyksi käytettiin. Nyt kuitenkin yleisö jo innolla odotti avausnumeron aikana jo tulevaa – päivän varsinaisena teemana oli nimittäin alkuvuodesta pyöreitä vuosia täyttäneen Eero Koivistoisen merkkipäivän juhlistus. Koivistoinen saapuikin hyväntuulisena lavalle avausnumeron jälkeen ja päästiin Koipan säveltämän musiikin maailmaan.

Ensin kuultiin Illusion ja sen jälkeen ehkä Koivistoisen sävellyksistä vahvimmin kotimaisen jazzin vaiheisiin nivoutuva Straight Up jonka suuri suomalainen jazz-instituutio UMO, jota Koivistoinenkin oli perustamassa, levytti aikoinaan Eläinten tanssina ja joka heräsi uuteen kukoistukseen tämän vuosituhannen sukupolven nousulle aivan oleellisena osana kuuluneen Five Corners Quintetin ohjelmistossa tällä Straight Up nimellä. Komeasti kajahti tämä herkkupala nytkin!

Pelkästään Koivistoisen musiikin tahtiin ei menty vaan kuultiin muutakin suomalaista jazzia vuosien varrelta. Bändi oli kovassa vedossa – selvästi April Jazzien juhlakonserteista meno on pitemmän yhteissoittokokemuksen myötä parantunut. Seppo Kantosen säveltämä Kabuki oli aivan mahtava 60-luvun post-bopin mieleen tuonut tulkinta jossa Innanen ja Viinikainen innostuivat aivan mahtaviin sooloihin.

Eikä loppunut juhlahumu siihen vaan lavalle kutsuttiin vielä Koivistoisen tavoin 70 vuotta tänä vuonna täyttänyt Reiska Laine. Kahden rumpusetin voimin saatiinkin hyvät afrikkalaiset rytmit pystyyn Innasen sävellykseen Juice the Panther. Reiskahan elää vielä!

Aurinkokin paistoi lämpimästi – ei tästä kotimaisen jazzfestarin tunnelma voine paljoa parantua. Isot onnittelut kaikille pyöreitä vuosia juhliville!

• Eero Koivistoinen – tenorisaksofoni
• Mikko Innanen – saksofonit
• Teemu Viinikainen – kitara
• Kari Ikonen – piano
• Ulf Krokfors – basso
• Teppo Mäkynen – rummut
• +Reiska Laine – rummut

Steve Coleman and Five Elements

Saksofonisti Steve Coleman oli 80-luvun lopulla aikansa ‘nuoria leijonia’  joka m-base kollektiivin kanssa teki uraauurtavaa työtä uudenlaisen jazz-ilmaisun parissa jossa ajan musiikin vivahteet yhdistyivät bop-perintöön. Pori Jazziin Coleman toi Five Elements -yhtyeensä joka jatkaa samoilla poluilla.

Lokkilavan setissä yhdistyi kaksi vahvaa puolta. Rumpali Sean Rickmanin panos oli vahva – tiukasti vedettyä funk-groovea riitti aina musiikin pohjalla Anthony Tiddin basson vieressä pohjaa puskien. Patsasmaisen jäykän Miles Okazakin kitara tikitti vieressä konemaisesti. Rytmiryhmän grooveen sitten löivät omat kiilansa terävästi puhaltajat Coleman ja trumpetisti Jonathan Finlayson. Terävää jännitettä – sitä nykyajan amerikkalaisen post-bopin kimuranttia haastetta jota Euroopalaisessa jazzissa harvoin kuulee. Helpolla ei grooveen päässyt kiinni, mutta terävässä soitossa oli tenhonsa joka sai yrittämään kuulijan tämän musiikin niskan päälle pääsemistä.

Soittajat olivat lavalla asettuneet kuin laajan ympyrän kehälle. Jotain rituaalinomaista tässä musiikissa ja sen toistuvissa kuvioissa oli – voisi kuvailla sitä rituaali-funkiksi. Torstailta mielessä olivat vielä Calvin Weston ja Jamaaladeen Tacuma ja ajatukset menivätkin Ornette Colemanin suuntaan, mutta siinä missä Coleman räiski värityskirjan viivojen ulkopuolellekin niin Colemanin poppoo pysyi tiukasti rytmissä. Mutta samoin kuin Ornetten varhaisissa levyissä niin se bebopin henki eli vielä musiikin taustalla – erilaista, piinaavan toistuvaa mutta ehdottomasti amerikkalaisen jazzin perimässä.

Suomalaisen jazzin ystävä pääsee paikallisilla keikoilla ehkä vähän liiankin helpolla – tuttujen muusikoiden aivoituksia ja ideoita tuntuu olevan vaivatonta lähestyä. Hyvä siis saada välillä vähän oudompaa pureskeltavaa, pysyy mieli virkeänä.

Haastavaa – palkitsevaa – silti lopputulos jäi hieman etäiseksi. Yksi kuuntelu ei ehkä riitä sisäistämään.

• Steve Coleman – saksofoni
• Jonathan Finlayson – trumpetti
• Miles Okazaki  – kitara
• Anthony Tidd – basso
• Sean Rickman – rummut

Charles Bradley & His Extraordinaires

Tämän vuosituhannen klassisen soulin soundeihin luottaneen revival-aallon nousussa yksi mielenkiintoisimpia hahmoja on laulaja Charles Bradley jonka tässä ilmiössä olennaisen Daptone Records levy-yhtiön edustajat löysivät viisikymppisenä James Brown -imitaattorina New Yorkista.

Ensimmäisen täysipitkän levynsä Bradley julkaisi vuonna 2011 kuudenkymmenen kolmen vuoden iässä ja sieltä löytyi muutamia todellisia nykypäivän soulin helmiä – erityisesti jo aiempina vuosina Daptonen singleinä julkaisemat The World (Is Going Up In Flames) ja No Time for Dreaming olivat todellisia täysosumia. Silloinkin kun Bradley ammensi vahvasti James Brownin maneereista oli musiikissa jotain persoonallista ja aitoa joka valloitti.

Tänä vuonna Bradleyltä ilmestyi kolmas levy Changes. Pitkälti tuntuu olevan kautta linjan klassisen soul-soundin edustajilta tosin puhti loppunut – ei enää samanlaista säpinää ole Bradleyn, Sharon Jonesin tai Lee Fieldsin kaltaisten hahmojen uusissa levyissä kuin aiemmin eikä uusia Amy Winehousen kaltaisia lahjakkuuksiakaan ole noussut.

Mutta kyllä perinteistä ihan soittimin soitettua soulia näin livenä kuuntelee, mutta ei mahda mitään – niitä parhaita hittejä vain levottomana odottaa. Kun The World (Is Going Up In Flames) kajahtaa niin kummasti alkavat lavan tapahtumat kiinnostaa enemmän. Mutta se huippuvire ei jää päälle. Bradley on aivan karismaattinen ja sympaattinen esiintyjä – bändi vetää ihan mukiinmenevästi, mutta on se sitten vaan biiseistä paljon kiinni. Nyt soitetaan suurin osa settiä vain “jotain soulia”. Mielessä käy sekin ajatus, että vetäisi nyt vaikka jonkun James Brown coverin…

Loppua kohden onneksi kierroksia saadaan lisää. Uuden levyn ensimmäisessä singlessä –  Ain’t It A Sinissä – on riittävästi menoa ja meininkiä että se pistää kiinnittämään huomiota ja jää mieleen. Vieläkö tästä noustaan?

Loppuun tulee levyn nimibiisi Changes joka on mielenkiintoista kyllä Black Sabbath -coveri. Ozzyn tulkitsemana pianon säestyksellä Vol. 4:llä se toi melkoista kontrastia Sabbathin normaaliin linjaan, nyt gospel-henkisen urun koristamana soul balladi-versiona se sopii Bradleyn musiikin linjaan ehkä yllättävänkin luontevasti. Eipä varmasti arvaisi Black Sabbath coveriksi kuulija joka ei alkuperäistä tunne.

Changesin surumielisin sävelin Bradley lägtee lavalta kättelemään ja halaamaan eturivin yleisöäja antamaan nimmareita. On siinä mukana aitoa tunnetta kuitenkin.

• Charles Bradley – laulu
• Billy Aukstik, trumpet
• Fred DeBoe sax
• Mike Deller – organ
• Alex Chakour, guitar
• Vince Chiarito, bass
• Caito Sanchez drums

---

Kyllä taas piisasi Porissa Jazzia Kirjurinluodolla. Ihan joka paikkaan en ehtinyt, että jos kaipaat lisää juttua festarien jazz-ohjelmistosta, kannattaa pitää silmällä Jazzrytmien festivaaliraportteja johon on tulossa vielä paljon lisää – siellä Porin jazztarjonta käsitellään perinpohjaisimmin, mukana nykyään myös joitain allekirjoittaneen juttuja.