Pori Jazzin järjestelyt Kirjurinluodon pääkonserttien osalta ovat tänä vuonna pääpiirteittäin samankaltaiset kuin viime vuonna. Jazzin ystävän päivät pyörivät Lokkilavan ympärillä jossa jazzia kuullaan neljän setin verran. Näiden väleissä kun maksullisella alueella musiikki soi päälavalla ehtii mainiosti maksullisen alueen portin lähellä sijaitsevalle Poriljonki-lavalle jossa kotimaista ja pohjoismaista jazzia on tarjolla lisää kolmen setin verran – iltapäivän puoli kolmesta illan puoli yhteentoista mahtuu siis noin seitsemän tuntia livejazzia joten vaikka pääkonserttien kolmesta maksullisesta lavasta vain yksi keskittyy vahvasti jazziin, voi jazzin seurassa viettää mainiosti tauotta koko päivän.

Pienenä parannuksena portit avataan tänä vuonna puoli tuntia ennen ensimmäisen bändin setin alkua – joskus viime vuosina pahimmillaan bändi on aloittanut soiton ennenkuin alueelle on päässyt sisään – ja ensimmäiset setit kuullaan pienemmillä Lokki- ja Jokilavoilla joka on oiva ratkaisu sillä ensimmäisten ihmisten valuessa Kirjurinluodolle päälava on tuntunut iltapäivän ensimmäisille bändeille usein liian isolta miljööltä.

Herd

Panu Savolaisen johtama vibrafonitrio Herd joka viettää kymmenettä vuottaan. Uran alkutaipaleella 2010 Herd oli koko festivaalin house band ja Savolainen vuoden taiteilija, joten olikin aiheellista saada kokoonpano näyttämään osaamistaan näin juhlavuonna.

VIbrafonitrion haaste kokoonpanona on tasapainoilla suhteellisen herkän ja hiljaisen vibrafonin soundin ympärillä ettei homma mene aivan eteeriseksi tuutulauluksi. Herd on tällä akselilla vuosien varrella kehittynyt ja nyt soundit toimivat hyvin. Basisti Mikko Pellinen on vaihtanut pieneen ukulelebassoon jonka johonkin akustisen kontrabasson ja sähköbasson välimaastoon sijoittuva ääni sopii Herdiin mainiosti ja rumpali Tuomas Timonen osaa hillitä dynamiikkaansaa niin ettei soita liian kovaa mutta hyvällä meiningillä. Lokkilavan olosuhteissa bändi kuulosti hyvältä.

Setissä kuultiin juhlavuoden julkaisun X kappaleita joiden tyylillisessä paletissa on kirjoa Fulhamin kuulaasta melankoliasta jossa vibrafonin kauniista äänestä pääse nauttimaan New Beginningin ja Music for Situationsion vauhdikkaampaan menoon jossa mennään paikoin vetävällä rock-henkisellä poljennolla, usein sävellyksissä kuuluu klassisen musiikin vivahteita joka tuo puolestaan mieleen Iiro Rantalan otteet ja vähän elektronisen musiikinkin vaikutteitakin on, ja onhan niitä vibrafoni-tuutulaulujakin mukana.

Monipuolisuus on toki hyvästä, mutta nyt kun soundi on tasapainossa niin tyyleistä voisi poimia muutamat marjat päältä niin päästäisi vielä uudelle tasolle.

• Panu Savolainen – vibrafoni
• Mikko Pellinen – ukulelebasso
• Tuomas Timonen – rummut

Sanna Ruohoniemi

Poriljongin ensimmäisen setin tarjosi kaksikielisyyden puolesta liputtava Folktinget. Sen tähtenä toimi ainakin kolmella kielellä sujuvasti laulava Tukholmassa useamman vuoden asunut laulaja Sanna Ruohoniemi ruotsalais-suomalaisine bändeineen. Ruohoniemen viime vuonna ilmestynyt toinen levy Start from Nothing oli varsin mainio, joten oli ilo nähdä laulaja Porissa.

Setin avasi sen ainoa suomenkielinen biisi, kansanlaulu Luullahan jotta on lysti olla jonka tulkinnassa oli voimaa. Uusi levy kurotteli ehkä monipuoliseen singer-songwriter suuntaan, livesetti lähti hieman jazzikkaammille urille. Hyvä Monica Zetterlund-henkinen jazzpala oli Bakom fasaden ja scat-lauluakin saatiin kuulla moneen otteeseen. Bändi ei kaihtanut välillä vaihtaa lähes freen puolelle ja Ruohoniemen laulussakin oli varsin erilaisia vivahteita – hieman hauskasti vaikuttaa että ilmeikkään laulajan tyyli vaihtelee laulukielenkin mukaan – välillä mieleen tuli Maija Hapuojankin klassisen laulun suuntaan nojaava laulu.

Setin kaari tuntui hyvin mietityltä, jazzkäänteiden jälkeen singer-songwriter henkisemmät voimalaulut oli sijoitettu setin loppuun. Solivagant ja Reminder olivat vahva lopetus setille.

• Sanna Ruohoniemi – laulu
• Thomas Backman – tenorisaksofoni
• John Holmström – piano
• Olli Rantala – basso
• Daniel Olsson – rummut

Superposition!

Rumpali Olavi Louhivuoren johtama Superposition! soitti viime vuonna yhden ensimmäisistä keikoistaan Porissa ilmaislavalla, nyt nimeen oli lisätty pontta huutomerkillä ja ensi vuodeksi levyjulkaisua valmistelevaa kvartettia kuultiin Lokkilavalla. Louhivuoren kanssa bändissä soittavat saksofonistit Adele Sauros ja tämän vuoden Ted Curson -palkinnon saanut Linda Fredriksson ja bassossa nuoren suomalaisen jazzsukupolven sukupolven lupaavimpiin kykyihin kuuluva Mikael Saastamoinen jonka persoonallisia otteita on aina ilo kuulla.

Kahden saksofonin kokoonpano jättää paljon tilaa. Setin avauksessa oli varsin pohjoismainen ECM-henkinen tunnelma, tuntui jotain Jan Garbarekin kaikuja soivan niin Sauroksen kuin Fredrikssoninkin foneissa. Saastamoinen oli odotetun persoonallinen paukautellen jousella kieliä napakasti hakaten pieniä pommeja väleihin sopivasti. Louhivuori jättäytyi tukitoimiin antaen kokoonpanon muiden tähtien tuikkia.

Superposition!in musiikissa erityisesti viehätti vapaamman ja järjestestetympien elementtien vaihtelu ja kontrasti. TIukemmalla marssirytmillä tai vahvalla yksinkertaisella melodialla luotiin rakennetta jonka ympärille sai soveltaa ja luoda. Lopputuloksena keitos jossa jokaisen muusikon tuomat maut erottuivat hienosti ja täydensivät toisiaan.

• Olavi Louhivuori – rummut
• Adele Sauros – tenorisaksofoni
• Linda Fredriksson – baritonisaksofoni, alttosaksofoni
• Mikael Saastamoinen – basso

Tuomas J. Trio feat. Manuel Dunkel

Viime vuonna ilmestynyt pianisti Tuomas J. Turusen ensimmäinen levy leaderina Megetme oli vuoden ehkä positiivisin levy-yllätys Suomessa jazzin saralla ja se kohosi Jazzpossun arvovaltaisella vuoden ranking-listalla aina toiselle sijalle saakka, joten Tuomas J. Trion setti ilmaislavalla kuului päivän odotettuihin kohokohtiin.

Triossa soittavat bassoa Jori Huhtala ja rumpuja Herdissä aiemmin päivällä jo kunnostautunut Tuomas Timonen ja vierailevana solistina kuultiin lähes koko setin ajan saksofonisti Manuel Dunkelia.

Erityisesti Tuomas J. Triossa ilahduttaa jazzin perinteen sisäistäminen ja tyylitietoinen soitto jossa vahvojen soolojen voima on tunnistettu. Perinnetietoisesti alkoi setti nytkin kun Turunen tyylitteli hetken erinomaisen kauniiseen kesäpäivään sopivasti Summertimea kunnes bändi lähti sitten trio-vetona levyn nimikappaleeseen jossa draivia riitti. Dunkel saatiin lavalle jo toiseen biisiin ja Manun myötä oiva lisäannos vahvaa soolovoimaa – Lost Boysissa kuultiin niin kova soolo että oksat pois. Dunkel on hieno soittaja josta aina on semmoinen fiilis, että hän on jäänyt hieman liian vähälle huomiolle jazzmuusikkopiirien ja paatuneimpien diggarien ulkopuolella – tämän trion musiikin tueksi hän lienee Suomessa paras valinta ja niin levyllä kun livenä Dunkelin soolot olivat huippuhetkien joukossa.

Levyn kappaleiden lisäksi kuultiin muutama uusikin sävellys, joten voi toivoa että trio jatkaa aktiivista toimintaa ja toivottavasti lisää levyjä on tulossa. Tälle kokoonpanolle toivoisi pitkää ikää, niin hyvin homma toimii.

• Tuomas J. Turunen – piano
• Jori Huhtala – basso
• Tuomas Timonen – rummut
• +Manuel Dunkel – tenorisaksofoni

Ron Carter “Foursight”

Sitten Lokkilavalle saatiin instrumenttinsa todellinen legenda – Guinnessin ennätystenkirjaankin maailman eniten levyttäneenä jazzbasistina noteerattu Ron Carter Foursight -kvartetteineen.

Suurta levytysten määrää tärkeämpi tekijä Carterin legendastatuksessa lienee hänen roolinsa Miles Davisin 60-luvun legendaarisessa “toisessa suuressa kvintetissä” Wayne Shorterin, Herbie Hancockin ja Tony Williamsin rinnalla – kuuluuhan tuo bändi kiistatta jazzin historian suurimpiin.

Tuo kvintetti ja sen jäsenet aikoinaan pitkälti määrittelivät post-bop tyylin, jossa mukana oli aina hieman free jazziin ja avant-gardeen päin kallellaan olevaa ilmaisun vapautta. Nyt tyylikkäästi tummiin pukuihin sonnustautunut nelikko – tenorisaksofonissa Jimmy Greene, pianossa Donald Vega ja rummuissa Payton Crossley – oli liikenteessä paljon perinteisemmällä otteella, mikä tietysti rutinoituneelle yli kahden tuhannen levyn miehelle sopii – eihän Carteria minään visionäärisenä johtajana tai suunnannäyttäjänä pidetä.

Mutta jo vain oli bändin soundi kuin samettia ja soitto rullasi vaivattoman oloisesti. Pitkälti standardipohjalta mentiin, mutta jazzin hengessä tulkiten niin ettei oikeastaan ollut enää varma oliko tässä se ensin mieleen tullut tuttu standardi kyseessä vai joku sävelletty variaatio. Niin suussa sulavaa ettei kaikkea taituruutta ehkä osannut arvostaakaan.

Mestarilta kuultiin varsin hieno soolokin, mukana oli hieman Bachiakin niinkuin loppupeleissä aika kamarijazzhenkiseen hillittyyn yleiskuvaan sopi ja ehkä se yksi biisi jota osasi odottaa – Milesille omistettu My Funny Valentine – tuli totta kai.

• Ron Carter –  basso
• Donald Vega – piano
• Jimmy Greene – saksofoni
• Payton Crossley – rummut

Alder Ego

Ron Carterin Foursightin hellittyä kuulijoiden korvia samettisilla soundeillaan oli aika siirtyä Poriljonkiin kuulijaa haastavammille kalteville pinnoille kun lauteille nousi rumpali Joonas Leppäsen johtama Alder Ego – trumpetissa Tomi Nikku, tenorisaksofonissa Jarno Tikka ja bassossa Teemy Åkerblom.

Leppäsen sävellyksissä löytyy modernia kulmikkuutta ja särmää joka haastaa kuulijaa saamaan itsestään jonkunlaisen otteen. Nyt livenä soitossa oli paikoin mainiota intensiteettiä ja kovaa paahtamista joka helpotti musiikin mukaan heittäytymistä – Leppänen itse pani menemään välillä vimmatusti. Puhaltajat tekivät myös hyvää työtä solisteina – hieman eri strategioilla. Nikusta on kasvanut vahva solisti jonka soitossa oli auktoriteettia joka pisti kuulijan kuuliaisesti seuraamaan tarinan kulkua – odotukset perjantain Tomi Nikku 5tet -setille ovat nyt korkealla.

Tikka sen sijaan soitti kihelmöivästi vähän liiankin sovinnaisia linjoja, eihän sellaisen soiton pitäisi näin moderniin musiikkiin sopia, mutta jotenkin se vaan toimi. Tästä syntyi paikoin jopa hieman absurdikin vaikutelma, nousi ajatus että Tikka sopisi saksofoneineen hyvin vaikkapa johonkin David Lynchin elokuvaan.

 

• Joonas Leppänen – rummut
• Tomi Nikku – trumpetti
• Jarno Tikka – tenorisaksofoni
• Teemu Åkerblom – basso

Archie Shepp Quartet

Saksofonisti Archie Sheppin voi ikätoverinsa Ron Carterin tavoin laskea kuuluvat jazzin legendojen joukkoon. Shepp oli 60-luvulla nuori tulisielu, yksi merkittävimmistä John Coltranen vanavedessä nousseista sähäköistä free jazz ja avant-garde fonisteista joka otti myös vahvasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin avoimen poliittisillakin levyillä. Myöhemmin 70-luvulla kun ajan radikaalit siirtyivät enemmän sähköiseen suuntaan, Shepp puolestaan siirtyi lähemmäksi jazzin perinteitä ja merkittävästi sovinnaisemman ilmaisun suuntaan.

Nyt Lokkilavalla saatiin läpileikkaus eri tyylejä ja tunnelmia pitkän kokemuksen tuomalla seesteisyydellä kuorrutettuna. Shepp toi mieleen Junnu Aaltosen jonka soitossa samaan tapaan soi vieläkin free jazzin tuli, mutta ilman uhmaa vaan kokemuksella ja hillitysti. Bändi soitti varsin hillityllä volyymilla – hyvä niin sillä Sheppin soittoa ja fraseerausta oli todella ilo kuunnella, en ollut kehdannut liikoja olettaa ikämiehen keikkakunnolta, mutta soitto sujui erittäin komeasti.

Oli hienoa modaalista jazzia kuten setin avannut edesmenneelle pianisti Elmo Hopelle omistettu Hope Two ja Coltrane-laina Wise One, melko viihteellistäkin standardikamaa – Ellingtonin Don’t Get Around Much Anymore joka osoitti että Sheppiltä sujuu laulukin vielä hyvin ja laulaja Estelle Perraultin tulkitsema Stardust ja saatiinhan sitä tulisieluista julistamistakin Sheppin isoäidilleen kirjoittaman Mama Rosen muodossa.

Sen verran erilaista oli setin materiaali että reilu tunti tuntui lyhyeltä ajalta ja ehkä näiltä lähtökohdilta olisi voinut rakentaa kaksisettisen paremmin – vähän nopeasti mentiin nimittäin nyt vallankumouksen julistamisesta boogie all through the night rillutteluun niin hyvin kun kaikki erilliset osat olikin toteutettu.

• Archie Shepp – tenorisaksofoni, sopraanosaksofoni, laulu
• Carl Henri Morisset – piano
• Matyas Szandai – basso
• Steve McCraven – rummut
• +Estelle Perrault – laulu

Cafe Jazzin Jamit

Cafe Jazzin jamit kuuluvat erottamattomasti Pori Jazzeihin – vaikkakin perinteiseen tapaan vähän huonosti festivaalin ohjelmistossa niitä esille tuodaankin. Vähäisestä markkinoinnista ja pääsymaksusta huolimatta Cafe Jazz oli tuttuun tapaan täynnä jazzin ystäviä ja muusikoita iltayhdeltätoista kun Kirjurinluodon jazzohjelmisto oli päättynyt. Jami-isäntänä toimi monen vuoden kokemuksella trumpetisti Mikko “Gunu” Karjalainen ja lavalla saapuessamme paikalle mainio jamipianisti, OK:KOsta tuttu Toomas Keski-Säntti, bassossa Eero Tikkanen ja rummuissa Jonatan Sarikoski.

Hyvää tunnelmaa ja soittoa piisasi, muutaman tunnin aikana ennen unille lähtemistä lavalla käväisivät myös rumpali Aleksi Heinola, saksofonistit Adele Sauros ja Manuel Dunkel, basistit Jori Huhtala, Mikael Saastamoinen ja Tuomo Purhonen ja todellinen Pori Jazzin legenda Reiska Laine.

Hyvä otos kotimaista jazzosaamista oli siis tarjolla, niinkuin Pori Jazzin jameissa aina.