Elifantree

Miles Davis viimeistään 60-luvun lopulla pisti jazzin ja muiden tyylien raja-aidat matalaksi ja ehkä nykyään mikä jazziksi koetaan tai luokitellaan tai jazzinkuuntelijoiksi itsensä kokevien levylautaselle päätyy on usein enemmän siitä kiinni mistä tulet kuin mitä soitat. Tästä oiva esimerkki on Elifantree jonka kevyesti nyrjähtänyt ja persoonallinen elektropop ei sinänsä varsinkaan viimeisimmillä levyillä musiikillisesti sisällä kovin paljoa jazziksi luokiteltavia aineksia mutta jäseniensä Anni Elifin, Pauli Lyytisen ja Olavi Louhivuoren jazzkytkentöjen kautta on etupäässä soittanut jazzklubeilla ja -festivaaleilla ja bändi tunnetaan parhaiten jazzpiireissä.

Näistä lähtökohdista Elifantree onkin oiva valinta Flow’n ohjelmistoon. Samanhenkistä musiikkia eri lähtökohdista löytyy festareilta muutenkin ja monipuolisen ohjelmistonsa kautta Flow’sta on tullut yksi Suomen festivaalitarjonnan keskeisistä paikoista jossa jazzpiirien kätketyt helmet saavuttavat uusia yleisöjä.

Elifantree sai tänä vuonna kunnian avata Nordea Globe Balloon -ulkoilmalavan ohjelmiston. Viime vuosilta tuttuun tapaan suuren ilmapallon alla esiintyy valtaosa festivaalin jazzdiggaria kiinnostavasta ohjelmistosta – kunakin päivänä lavalla nähdään yksi kotimainen ja yksi ulkomainen bändi jazzhampaan kolotukseen. Pian porttien avaamisen jälkeen esiintyminen ei ole kaikista kiitollisin slotti, nytkin yleisöä saapui lavalle pikkuhiljaa tunnin setin edetessä.

Tölölabin kanssa yhdessä tehty uusi levy Blood Moon on tulossa ensi kuussa, mutta setissä kuultiin ensisijaisesti edellisen Anemone -levyn materiaalia. Aurinkoisesta ilmasta hieman kärsivät valo- ja savuefektit jotka toivat enemmän mieleen sähkölaitteiden kärähdyksen tai lavan alla tapahtuvat grillibileet, mutta eipä tuo bändin paahtoa haitannut – paikoin trio paahtoi nimittäin jopa fanaattisella intensiteetillä. Jos setin alkupuolella Lyytisen puhallettavan sähkösoittimen – EWIn – käyttö sai miettimään moisen 80-luvun ihmeen olemassaolon perusteita niin setin lopun I Love Youn komea soolo näytti että kyllä siitäkin soittimesta kelpo soolot saa puhallettua. Louhivuori rummuillaan tasapainoili miellyttävästi konemaisen rytmiikan ja inhimillisten elementtien ja tasaisen rytmin rikkomisen välimailla. Persoonallisin elementti Elifantreen soundissa oli kuitenkin jälleen Anni Elifin persoonallinen ääni.

Joillekin jazzympyröistä tuleville kokoonpanoille avoin ulkoilmalava on haastava, mutta Elifantreella riitti sille puhkua.

• Anni Elif – laulu, koskettimet
• Pauli Lyytinen – tenorisaksofoni, EWI, koskettimet
• Olavi Louhivuori – rummut

Hannu Salama & Vapaat radikaalit

Modernin suomalaisen jazzin ja runouden yhteinen taival alkoi jo viimeistään samoihin aikoihin 60-luvulla kuin Hannu Salaman jumalanpilkkatuomio. Paljon ehdittiin kuitenkin niiden aikojen jälkeen laittamaan jaloviinaa tuulensuojaan ennenkuin Salama henkilökohtaisesti puhaltaja Hepa Halmeen kanssa itse kävi näille apajille tällä vuosituhannella, mutta hyvä että kävi sillä tämän yhteistyön hedelmistä on nyt saatu jo useamman vuoden nauttia.

Balloon stagen lisäksi jazzia ja improvisaatiota Flow’ssa tihkuu myös jonkun verran The Other Sound -lavan kokeellisiin tunnelmiin ja tämän kattauksen pääsivät tänä vuonna avaamaan Salama ja Vapaat radikaalit jonka tämän hetkisessä kokoonpanossa soittavat Halmeen lisäksi trumpetisti Matti Riikonen, bassossa Esa Onttonen ja sähköhommissa Arttu Tolonen.

Näin viimeksi Salaman livenä Tampere Jazz Happeningissa neljä vuotta sitten – tuolloin bändi oli vähän tuhdimpi liverummuin ja mieleen jäi että musiikin ja lausunnan tasapaino pääsi paikoin pettämään bändin ollessa lausujaa kovaäänisempi. Nyt balanssi oli merkittävästi parempi ja Tolosen sähköiset rytmit toimivat konseptissa hyvin.

Riikosen trumpetin selkeät ja määrätietoiset linjat ja Onttosen sähköbassorytmit toivat mieleen ajatuksen että musiikillisesti tässä oltiin hieman Milesin 70-luvun rytmisesti jyräävän fuusion jäljillä, mutta hillityin soundein – rytmin imua ja pientä mystiikan tunnelmaakin oli. Mieleen tulivat myös Arto Mellerin huuruiset projektit 80- ja 90-luvuilta Edward Vesalan ja Pekka Rechardtin kanssa.

Sen verran shamanistisen hypnoottinen tunnelma oli, että Salaman sanomisiin piti erityisesti keskittyä jos mieli kielikuvien perässä pysyä. Helposti pystyi vain heittäytymään poljennon viemäksi, antaa sanojen rytmin viedä merkitysten jäädessä toissijaiksiksi. Ja toimihan se niinkin.

• Hannu Salama – lausunta ja runot
• Hepa Halme – saksofoni, huilu
• Matti Riikonen – trumpetti, flyygelitorvi
• Esa Onttonen – basso
• Arttu Tolonen – sähkö

Makaya McCraven

Rumpali Makaya McCravenin läpimurtolevynä voidaan pitää vuoden 2015 In the Momentia joka oli studiossa 28 eri improvisoidun konsertin materiaalista koostettu 19 raidan pläjäys rytmivetoista jamittelua.

Muutama vuosi sitten McCravenin edellisellä Helsingin vierailulla G Livelabissa tuon levyn asettamiin ennakko-odotuksiin verrattuna kvintetti oli usein yllättävänkin perinteisissä jazztunnelmissa useita jazzstandardejakin vetäen. Nyt Flow’ssa kokoonpano oli suurimmaksi osaksi sama – bassossa Junius Paul, kitarassa Matt Gold ja koskettimissa Greg Spero, saksofonisti oli viime näkemästä vaihtunut, nyt tenoria puhalsi Irvin Pierce – mutta bändin identiteetti selvästi vahvistunut. Nyt mentiin johdonmukaisesti biittivetoisella modernilla fuusiolla alusta loppuun.

Bändi rakensi kappaleet hienosti niin että kasvoivat sooloihin jättäen soittajille hyviä paikkoja nostaa tunnelmaa – usein instrumentaalihiphop-henkiset kokoonpanot ovat hieman liian tyytyväisiä jammailemaan groovekeskeisesti, mutta erityisesti livenä vahvat soolot ovat paikallaan ja tähän McCravenin kokoonpano pyrki. Solisteista parhaiten onnistui saksofonisti Pierce jonka soittoa oli ilo kuunnella – se oli jazzin perinteissä kiinni ja olisi toiminut akustisessakin boppailussa eikä jäänyt nytkään sähköisille soittimille toiseksi vaikka vähän kovemmalla olisi saanut kyllä foni miksauksessa ollakin. Kitaristi Goldin soittoon sen sijaan en juuri saanut otetta, ei oikein ollut riittävän persoonallista otetta ja omaa ääntä mukana. Kosketinsoittaja Spero oli jostain siitä välistä, onnistuen muutaman kerran sooloissaan oivasti.

McCravenin luottomies basisti Paul ei kummemmin sooloillut, mutta sai oman hetkensä valokeilassa laulajana kun bändi soitti Tony Williamsin There Comes a Timen.

Vähän iltayhdeksän jälkeen alkanut keikka oli Balloon -lavalle hyvin ajoitettu sillä lavan valaistus alkoi päästä kunnolla oikeuksiinsa auringon laskiessa setin aikana – tämä kasvatti hyvin setin tunnelmaa loppua kohden.

Yhteenvetona oli mukava kuulla tämän bändin livekunnon kehittyneen viime vierailusta mutta vielä jäi parannettavaakin. Vieläkin McCravenin musiikkiin levyjen kautta tutustuneita hämmästyttänee tosin se että Junius Paulia lukuunottamatta tämän livebändin muita soittajia ei ole McCravenin levyillä kuultu.