Lauantain Savoy JAZZFestiin oli kaksi nimekästä konserttia. Alkuillassa pianisti Gerald Clayton kokoonpanoineen esitteli Tampereelta alkaneella Euroopan kiertueella ensimmäistä kertaa laajemman yleisön saavan White Cities teoksen ja illan päätti basistilegenda Dave Holland.

Gerald Clayton “White Cities”

White Cities oli alunperin tilaustyö 1930-luvulta 1970 luvulle vaikuttaneen afroamerikkalaista elämää kuvanneen kuvataiteilija Charles Whiten teoksia esitelleeseen näyttelyyn. Clayton on lähestynyt Whiten uraa kaupunkien kautta – teos jakautuu viiteen sävellykseen jotka kuvaavat Whiten 5 Great American Negroes muraalin jotka on puolestaan ryhmitelty kolmeen osaan jotka ovat inspiroituneet Chicagosta, New Yorkista ja Los Angelesista.

Claytonin projektiin kokoama kokoonpano on nimekäs – alttosaksofonissa Logan Richardson, trumpetissa Marquis Hill, kitarassa Jeff Parker ja vibrafonissa ja hieman rummuissakin Joel Ross. Voisi sanoa että kaikki muut soittajat ovat leadereina jazzlevyrintamalla Claytonia suurempia nimiä vaikka Claytonkin on tehnyt uusimmat levynsä legendaariselle Blue Notelle.

Keikan alkuun Clayton kertoi hieman Whiten aktivismista ja sen tärkeydestä. Yhdysvaltain yhteiskunnan rodulliset jännitteet on tuotu teoksen nimeen asti, mutta aihetta ei musiikissa lähestytty konfliktin tai kärsimyksen kautta vaan bassottoman ja suurimmaksi osaksi rummuttoman kvintetin musiikki oli pikemminkin ylväs ja toiveikas kunnianosoitus afroamerikkalaiselle kulttuurille.

Chicagoon sijoittunut osa oli kaunis ja melodinen, sen juuret olivat syvällä gospelissa ja bluesissa. Claytonin aiemmassakin tuotannossa kuuluvat syvät juuret olivat vahvasti esillä, tunnelma oli suorastaan harras. Melodinen maailma oli samankaltainen kuin vibrafonisti Rossin omassa musiikissa ja vibrafonin viemät jaksot tuntuivat kuin juuri Rossille kirjoitetuilta. Clayton itse soitti setin aikana niin pianoa, Hammond-urkuja kuin sähköpianoakin, ensimmäisessä jaksossa lempeä Hammond oli tärkeässä osassa.

New Yorkin kadut toivat pientä lisäjännitettä. Ross vaihtoi vibrafonista suurimmaksi osaksi rumpusettiin. Suurkaupungin sykettä tuotiin mukaan rytmiikalla ja Richardsonin ja Hillin melodiakuviot olivat hieman kulmikkaampia.

Meren aaltojen äänet toivat meidät lopuksi Los Angelesiin jossa White vietti uransa viimeisen vaiheen opettajana. Musiikki liikkui jälleen lempeän kunnioittavissa sävyissä ja loppupuolella esiin pääsi muuten varsin vähän esille päässyt kitaristi Parker jonka soolossa oli tuttua rouheutta.

White Cities oli kaunis ja toiveikkaan oloinen teos. Se oli ennakkoon ajatellen minulle festivaalin mielenkiintoisinta antia ja pitkälti täytti odotukset niin sävellysten kuin yksittäisten soittajien osalta. Yleisö oli löytänyt keikan varsin huonosti, tyhjää tilaa oli harmillisesti Savoyssa selvästi enemmän kuin festivaalin muilla keikoilla tähän mennessä.

• Gerald Clayton – koskettimet
• Jeff Parker – kitara
• Logan Richardson – alttosaksofoni
• Marquis Hill – trumpetti
• Joel Ross – vibrafoni, rummut

Dave Holland Trio

Basistilegenda Dave Holland on tehnyt uransa aikana sen verran monipuolisesti musiikkia, että jos tietää vain menevänsä “Dave Hollandin keikalle” musiikin tyyli voi vaihdella laajalla skaalalla. Holland aloitti kansainvälisen uransa huipulta korvaten Ron Carterin Miles Davisin bändissä ja oli mukana fuusiojazzin varhaisilla hetkillä In a Silent Way ja Bitches Brew -levyillä. 70-luvulla Holland teki akustista lähes freetä avant-gardea, pitkälle kehittynyttä boppia ja myöhemmin hänestä tuli merkittävä tekijä modernin akustisen jazzin säveltäjänä ja 2000-luvulla Holland on tehnyt niin akustista jazzia kuin sähköistä fuusiotakin.

Turkuun ja Helsinkiin konsertoimaan saapuneen trion kokoonpano paljastaa mistä oli nyt kysymys – kitarassa Kevin Eubanks ja rummuissa Eric Harland – lupasi sähköistä fuusiojamittelua Prism-kokoonpanon ja muutaman vuoden takaisen Another Land -levyn hengessä.

Uskon vahvasti, että blues on sähkökitaran todellinen äidinkieli. Paljon bluesin fraseerauksesta ja konventioista tuntuu tulevan kitaran luontaisista mahdollisuuksista. Jazzia soitetaan kitaralla yleensä selvästi eri tavalla (ja monelle aloittelevalle kitaristille tulee yllätyksenä jazzhommia kokeillessa että ei se komppikitaran soitto aina niin helppoa olekaan) ja jazzkontekstissa huomaakin aina selvästi kun kitaristi on juuriltaan blues-soittaja.

Eubanks tätä vahvasti edustaa. Hänen soittonsa on lipevää ja hiottua, mutta jos siinä ei bluesiin usein yhdistettyä rosoisuutta niin tuttua bluesfraseerausta ja taitavan blues-soittajan huolettomanoloista virtuoottista jamittelua löytyy senkin edestä.

Holland soitti paljon groovaavia bassokuvioita. 76-vuotiaalla on vielä näpit iskussa – soitto oli erityisesti akustisella bassolla napakkaa ja nautittavaa. Normaalia kontrabassoa pienempikoppaisen Czech-ease akustisen basson lisäksi Hollandin arsenaaliin kuului sähköbasso, mutta siitä ei tuntunut kovin paljoa lisäväriä irtoavan- sen verran mehukkaasti groovasi pystybassokin.

Trion soittimet olivat miellyttävästi tasapainossa. Eubanks soitti ehkä normaalia kitarasolistia matalammalla volyymillä jolloin muutkin soittimet pääsivät kuulumaan ja mestarin basso oli hyvin esillä. Rumpali Harland malttoi soittaa muiden mukana säästäen kovemmat kolistelut soolohetkeen.

Amatöörikitaristille on ilo kuunnella Eubanksin kaltaisen velhon tiluttelua, mutta näin jamitteluhenkinen materiaali ei kyllä aivan kantanut encoreineen noin puolentoista tunnin settiä, lyhyempi setti olisi sopinut tälle musiikille hyvin.

• Dave Holland – bassot
• Kevin Eubanks – kitara
• Eric Harland – rummut