Tuomo Uusitalo Trio

Perjantai alkoi Poriljongissa kuin tiistai-ilta Sörkan Ruusussa kun lavalle nousivat tiistai-iltojen jamien house bandista tutut soittajat Tuomo Uusitalo Triona – bassossa Juuso Rinta ja rummuissa niiden(kin) jamien puuhamies Roope Kantola. Pitkään New Yorkissa asunut pianisti Uusitalo sai tänä vuonna Pori Jazzin Vuoden Taiteilijan palkinnon.

Trion musiikki on erinomaisen perinnetietoista pianotriojazzia. Eilen yleisössä kuului jazzfestivaalien perinteisiä “tämäkö on muka jazzia”-kommentteja, no toivottavasti nuo tyypit tajusivat tulla paikalle tähän settiin. Pianotriojazz elää ja voi hyvin – konstailemattoman akustisestikin.

Setti kattoi niin Thelonious Monk -velmuilua ja svengaavaa Bud Powellin musiikin tulkintaa kuin kaunista balladitunnelmointiakin.

• Tuomo Uusitalo – piano
• Juuso Rinta – basso
• Roope Kantola – rummut

Aki Rissanen Hyperreal

Aki Rissasen uusi trio Hyperreal oli etukäteen ajatellen koko festivaalin eniten odottamiani settejä. Aiempi keikkakokemus Espoon Kulttuurikeskuksesta maaliskuulta on tämän vuoden parhaita ja trion levy saa julkaisunsa Pori Jazzin perjantaina joten bändi on todella ajankohtainen.

Triossa soittavaat Rissasen kanssa Verneri Pohjola ja rumpali Robert Ikiz, molemmat aiemmin Rissasen kanssa duonakin esiintynyttä taitajaa. Jos minulta kysytään niin 2010-luvun merkittävimmät suomalaiset jazzmuusikot jossain järjestyksessä olivat juuri Rissanen ja Pohjola joten mikä tahansa projekti jossa molemmat ovat mukana on luonnollisesti huippumielenkiintoinen.

Rissasen musiikissa vaihtelevin painotuksin yhdistyvät vanha ja uusi, akustinen ja sähköinen, klassinen ja moderni usein minimalismi yhdistettynä jopa ilkikuriseen jännitteiden rakentamiseen näitä yhteen sitovana liimana- Hyperrealissa kuullaan paljon sähköpianoa ja syntetisaattoria, joten ollaan taas Rissasen musiikin sähköisemmissä ulottuvuuksissa.

Loma-ajasta huolimatta Pori Jazzin yleisödynamiikka tuntuu pyörivän virastoaikojen mukaan. Torstaina on hiljaista – erityisesti jameissa – ja perjantainakin harva vaivautuu paikalle iltapäivän alkuun. Nyt Uusitalo houkutteli kohtuullisesti väkeä ilmaislavalle, mutta kiinnostus Hyperrealia kohtaan ei valitettavasti ollut kokoonpanon ansaitsemalla tasolla. Väkeä oli Lokkilavalle saapunut vain kourallinen.

Louhisalin keikasta jäi parhaiten mieleen Ikizin rumputyöskentely joka oli eläväistä mutta vähäeleistä, paljon kuunneltavaa mutta riittävän hienovaraista että trio säilytti intiimin soundin. Sama tyyli ja yleisilme olivat Lokkilavalla mukana, mutta ulkoilmassa Ikizin nyanssit osin katosivat tuuliin eturivistäkin kuultuna, joten tämä bändi on kyllä parempi pienemmässä sisätilassa.

Setti lähti lopuksi Lokkilavallakin komeaan lentoon, Divided Horison -soololevyn Cold Codesta työstetty Code Indigo oli järkyttävän hieno lopetus. Isommalle lavalle trio olisi ehkä voinut työstää enemmänkin samalla tavalla isoihin mittasuhteisiin kasvavia kappaleita, soittajilla olisi siihen kyllä todistettavasti rahkeita.

• Aki Rissanen – koskettimet
• Verneri Pohjola – trumpetti
• Robert Ikiz – rummut

Jesse van Ruller Trio

Sitten Poriljongin lavalle nousi hollantilaiskitaristi Jesse van Rullerin trio, kaikki torstaina Kaisa’s Machinessa esiintyineitä muusikoita – bassossa Kaisa Mäensivu ja rummuissa Joe Peri.

Suomalaista jazzia seuraavat saattavat muistaa van Rullerin Jussi Lehtosen This Time -levyltä noin kymmenen vuoden takaa, sitä ennen van Ruller soitti 2000-luvun alussa useammalla Criss Crossin julkaisemalla levyllä leaderina tai sidemanina. Criss Cross on jokaisen jazzsoitonopettajan suosikkilabel jossa oikeaa jazzia soitetaan oikein, joten ei yllättänyt että van Rullerin setti Poriljongissa oli taitavasti soitettua modernia kitarajazzia.

Kitaratrio on jazzkokoonpanona ehkä yllättävän haastava – rock-näkökulmasta “power trio” on suoraviivaista perusmaastoa, mutta melodia ja soololinjojen harmoniaan yhdistäminen ei ole jazzkitaristille aina niin helppoa. Van Ruller tästä kuitenkin erinomaisesti selvisi svengaten.

Kelpo setti, mutta ei ehkä niin hienoa kun olisi saada nämä kolme illalla jameihin.

• Jesse van Ruller – kitara
• Kaisa Mäensivu – basso
• Joe Peri – rummut

James Brandon Lewis’ UnRuly Manifesto

Tenorisaksofonisti James Brandon Lewis on ehtinyt viime vuosina tehdä kaikenlaista. Tekemisen massasta nousi vahvasti esiin akustisen Red Lily Quintet ja Jesup Wagon -levy joka nousi 2021 jopa ylivoimaiseksi ykköseksi varsin hyvin amerikkalaisten jazzkriitikoiden näkemyksiä kuvaavassa Jazz Critics Pollissa ja nousipa Jazzpossunkin vuoden parhaiden ulkomaisten levyjen listalla kakkoseksi.

Jo ennen tätä levyä Lewisillä oli UnRuly Manifesto kokoonpano jonka musiikki on omistettu Charlie Hadenille, Ornette Colemanille ja surrealismille. Oivat lähtökohdat. Nyt tänä vuonna tämä henki on herätetty henkiin lyhyelle yhden viikon kiertueelle joka onneksemme saapui myös Poriin. Kiertuekokoonpanossa edesmenneen Jaimie Branchin paikan on ottanut Red Lilyssäkin soittava Kirk Knuffke, kitarassa kuullaan Anthony Pirogia, bassossa Shahzad Ismailya ja rummuissa Ches Smithiä.

On hyvä, että musiikilliset innoittajat on mainittu sillä Charlie Haden/Ornette Coleman tulevat kyllä monista tämän ajan bändeistä mieleen mutta tämän jengin sähköbasso/sähkökitarapaahto oli musiikillisesti muualta. Mutta väkevä paahto oli sen verran intensiivistä ettei moisia paljoa kerinnyt ajattelemaan.

Monien projektien Lewis on kuitenkin varsin epätasainen artisti, ei ehkä tästä sinänsä vahvasta paahdosta olisi arvellut että toisella bändillään kriitikoiden ykkössuosikiksi noussut tekijä oli lavalla. Keskivertoa parempi sähköjyrä kuitenkin.

• James Brandon Lewis – tenorisaksofoni
• Kirk Knuffke – kornetti
• Shahzad Ismaily – basso
• Anthony Pirog – kitara
• Ches Smith – rummut

Reiska Laine Quartet

Kerkesin yhden biisin kuuntelemaan todellisen Pori Jazz legendan, Reiska Laineen, kvartettia. Jokaisilla Pori Jazzeilla esiintynyt rumpali oli koonnut kovan nelikon – saksofoneissa Mikko Innanen, kitarassa Raoul Björkenheim ja bassossa Antti Lötjönen. Setin päätteeksi vedettiin Coltranen A Love Supremelta Resolutionia ja oli kyllä erittäin kova meininki.

• Mikko Innanen – saksofonit
• Raoul Björkenheim – kitara
• Antti Lötjönen – basso
• Reiska Laine – rummut

Tinyhawk & Bizzarro

Poriljongin Validi Karkia -kuratointeja perjantaissa edusti nelihenkinen kahden kitaran instrumentaalirockbändi Tinyhawk & Bizzarro joka oli minulle ennestään täysin tuntematon – ensi levy tulossa ensi kuussa.

Jenni Kinnusen sävellyksiä soittava bändi aloitti varsin aavikkoblueshenkisellä vedolla, mutta skaala laajeni siitä sekoitukseksi jota voisi ehkä parhaiten kuvailla instrumentaali-indie rockiksi jonka juuret olivat 80-luvun new wavessa, mutta laajalti kaikua ja delayta säästämättömässä kitaramusiikissa laajemminkin. Indienörttihenkisen meiningin kruunasivat ainakin pitkälti japaninkieliset kappaleiden nimet.

Hauskaa musiikkia ja paikoin väkevää kasvattelua, erityisesti Neil Youngin Cortez the Killerin mieleen tuonut kappale kasvoi kauniisti. Virkistävä poikkeus, kuin tuulahdus ihan eri festareilta, mutta sinänsä aivan hyvin ohjelmistoon sopivaa musiikkia – voihan perjantain ja lauantain ohjelmistosta hahmottaa pientä kitarointifiilistelyteemaakin halutessaan.

• Jenni Kinnunen – kitara ja sävellys
• Markus Väisänen – kitara
• Jaakko Pöyhönen – rummut
• Teemu Aho – basso

Endea Owens & the Cookout

Basisti Endea Owens on vileä, erityisesti leaderina, nouseva kyky. Suurimpia meriittejä tähän mennessä lienevät soittaminen Jon Batisten bändissä ja Stephen Colbertin talk shown house bändissä. Owensin oma musiikki on vielä suurille yleisölle tuntematonta sillä ensimmäinen levy on vasta myöhemmin tänä vuonna tulossa.

Owens pääsi paikalle myöhässä olleen lennon takia aikataulusta jäljessä ja setti alkoi puolisen tuntia ilmoitettua myöhemmin, mutta vedettiin kuitenkin täysimittaisena.

Liekö talk show bändistä opittua ajattelua että setti tuntui jopa tilkkutäkkimäiseltä afro-amerikkalaisen musiikin palasten esittelyltä. Seitsemän henkisen bändin soittajat ja laulajat lähtivät lavalta kun oli muiden vuoro ja kohta taas palasivat – tunnelma oli setin alussa jopa hieman levoton.

Materiaalissa ei kaihdettu ikonisia biisejä, oli Stevie Wonderia, Creator Has a Master Plania ja Bobby Timmonsin Moanin’ia jne. ja yleisöä innostettiin laulamaan ja taputtamaan. Ihan asiallisesta tulkintaa eikä yleisön mukaan innostamisesta parane paljoa moittia, mutta ei ehkä kuitenkaan mitenkään omaperäisestä settiä.

Viime aikojen suomalaisen poliittisen keskustelun valossa laulaja Jonathan Hoardin pianisti Corey Bernhardin säestämänä tunteikkaasti laulama Donny Hathawayn Someday We’ll All Be Free tuntui laululta paikaltaan.

• Endea Owens – basso
• Shenel Johns – laulu
• Jonathan Hoard – laulu
• Kris Johnson – trumpetti
• Louis Fouche – alttosaksofoni
• Camille Gainer – rummut
• Corey Bernhard – piano

Jaska Lukkarinen Trio

Rumpali Jaska Lukkarinen on ollut aktiivinen tohtorituktintonsa puitteissa. Aiemmin tänä vuonna ilmestyi levy One for Joe joka oli kunnianosoitus Philly Joe Jonesille (jonka syntymästä tulee muuten Pori Jazz lauantaina kuluneeksi tasan 100 vuotta), mutta nyt Porissa olikin tarjolla jotain ihan muuta – tohtorintutkintotavaraa tämäkin.

Mikko Hassinen on nimittäin säveltänyt Lukkarisen triolle (tuttu kokoonpano jo vuosien takaa, saksofonissa Jussi Kannaste ja bassossa Antti Lötjönen) uutta musiikkia jonka puitteissa Lukkarinen tutkii rumpusetin eri osien käyttämistä soitossaan.

Vahvaa rytmiikkaa ja rumpujensoiton hekumaa olikin tarjolla. Lukkarisen triossa on hieno dynamiikka siinä mielessä että Lukkarinen on sen verran väkivoimainen soittaja, että tuntuu jopa luonnolliselta että rumpali on trion johtaja.

• Jaska Lukkarinen – rummut
• Jussi Kannaste – tenorisaksofoni
• Antti Lötjönen – basso

Mark Guiliana

Rumpali Mark Guiliana lienee vieläkin merkittävästi tunnetumpi sidemanina kuin leaderina vaikka omiakin levyjä on kertynyt jo mukava määrä. Uransa alussa Guiliana soitti basisti Avishai Cohenin bändissä, itse yhdistän hänen nimensä vieläkin ensin Cohenin Continuo-levyyn vuodelta 2006 joka on minulle tuon aikakauden suurimpia jazzlevyjä. Myöhemmin Guiliana on erityisen laajasti noteerattu yhtenä jazzmuusikoista joita David Bowie pestasi viimeiselle Blackstar-levylleen ja jazzpiireissä on noteerattu Mehliana duoprojekti Brad Mehldaun kanssa ja myös rumpalointi Mehldaun fuusiohtavassakin tyylillisessä irtiotossa Finding Gabriel. Porissa Guiliana nähtiin Lokkilavalla viime vuonna vaimonsa, laulaja Gretchen Parlaton bändissä.

Poriin saapunut kvartetti edustaa Guilianan akustista puolta. Viime vuosikymmenellä ilmestyi muutama levy Mark Guiliana Jazz Quartetin nimellä ja käytännössä sama kokoonpano on viime vuosina julkaissut musiikkia Guilianan omissa nimissä. Näitä Guilianan musiikin akustisempaa puolta esitteleviä levyjä on nyt tullut viisi, viimeisimpänä Mischief huhtikuun lopulla. Porin kvartetti on lähellä tuota levyä – pianossa Shai Maestro ja saksofonissa Jason Rigby, bassossa kiertuekokoonpanossa Chris Morrisseyn sijaan Orlando Le Fleming.

Kun tulin Lokkilavalle Lukkarisen kvartetin setistä oli setti jo täydessä käynnissä – ilmeisesti Owensin myöhästyminen oli kurottu kiinni Lokkilavan aikatauluissa. Saapuessani pianisti Shai Maestro kehitteli lähes etydinomaista sävelkulkua herkästi ja ensin mietin että onko tämä bändi jotenkin liian pieni ja vaatimaton ulkolavalle.

Harvinaista herkkyyttä bändi settinsä edetessä vieläkin osoitti, mutta epäillykset kaikkosivat. Erityisesti Maestron pianonsoitto jossa kutoutuivat yhteen jazz, klassisen musiikin vaikutteet ja kansanmelodiatkin tenhosi.

Yleisölle hetkeksi lavan eteen juttelemaan tullut Guiliana oli sympaattinen johtohahmo. Elektronisen musiikin vaikutteet kuuluivat eläväisenä soittona – jos joskus aikoinaan elektronista musiikkia pidettiin jazzpiireissä konemaisena ja junnaavana niin sen vaikutukset jazzin rytmiikkaan eivät ole tätä olleet josta Guilianan akustinen musiikki on hyvä esimerkki.

• Mark Guiliana – rummut
• Jason Rigby – saksofoni
• Shai Maestro – piano
• Orlando Le Fleming – basso

Tomi Salesvuo East Funk Attack feat. Sami Pitkämö

Perjantain bilefunkiltaan oli laitettu aluksi Tomi Salesvuo East Funk Attack johon vahvistukseksi liittyi Sami Pitkämö. Ennakkoon ilmoitettuun poikkeuksena varsinaisena laulusolistina toimi äitiyslomasijaisena Emma Häyhä.

East Funk Attackin musiikki on hyvää ja tanakkaa funk-myllytystä. Ei soittotaidollisesti briljeeraavaaa edellsien illan Joonatan Raution Fynkin tapaan, mutta mainiosti yleisöä liikuttavaa – nyt saatiin jo tanssilattiallekin väkeä alkuillasta.

Tosin tärkeässä osassa yleisön lavalle nostamisessa oli muutaman biisin jälkeen mukaan liittynyt Sami Pitkämö jonka vahva laulu ja kitarointi nostivat bändin piirua korkeammalle tasolle.

Pientä vaihtelua funkpoljentoon saatiin kun bändi esitti “jahtirock”-version Pitkämön Sinulle lauluni teen -biisistä. Spiikissään Pitkämö kertoi jahtirockin olevan tyylilajeista vaiken määritellä eikä hänelle oikeastaan ole vielä auennut mikä biisistä oikeastaan tekee jahtirockia eikä nyt ehkä 80-luvun hifistely-rock ideaalit toteutuneet ja lopputulos olikin pikemminkin äklöä ysärisuomisoulia. Mutta ei se mitään, yleisö nautti ja liikkui ja tunnelma oli Poriljongissa korkealla.

• Emma Häyhä – laulu
• Ukko Heinonen – saksofoni ja huilu
• Ilmari Aitoaho – koskettimet
• Matias Kiiveri – kitara
• Janne Kinnunen – basso
• Tomi Salesvuo – rummut
• + Sami Pitkämö – laulu ja kitara