Tänä vuonna Pori Jazz vierailuni jäi yhteen päivään sillä Helsingin Odysseus -festivaali tapahtuu samana viikonloppuna. Mukavan pitkän päivän tarjosi sateinen torstaikin ja paljon mukavaa musiikkia tuli taas Kirjurinluodolla kuultua.
Päivä alkoi ilmaislava Poriljongissa Validi Karkian kuratoimalla osuudella jossa esiintyi pitkään tauolla ollut porilaisyhtye Kuusumun profeetta joka saavutti vähintäänkin laajaa kulttisuosiota 2000-luvun alussa. Laulaja/kosketinsoittaja Mika Rätön omaperäinen teatraalismystinen laulutapa ja sanoitukset antavat yhä bändille erittäin omaperäisen leiman, musiikin tunnelmat sisältävät kevyttä progea, avaruusrockia ja psykedeliaa ja välillä jopa iskelmämäistä tuntua. Onko tämäkin sitä poriginaaliutta?
Maksullisella puolella Lokkilavan jazzohjelmiston avasi Selma Savolainen yhtyeineen. Bändi oli sama kuin ensimmäisen levyn Horror Vacui nimellä esiintynyt – trumpetissa ja flyygelitorvessa Tomi Nikku, klarineteissa Max Zenger, pianossa Toomas Keski-Säntti, bassossa Eero Tikkanen ja rummuissa Okko Saastamoinen. Nyt oli ainakin tälle setille otettu käyttöön uutta materiaalia kuvaava nimi In the Shade ja lukuunottamatta viimeisimmän Jazz-Emman voittaneen ensilevyn “hittibiisiä” Intense Ways to Recover mentiinkin uusin biisein. Näin bändin viimeksi April Jazzeilla ja tuolloin jäin kaipaamaan lisäintensiteettiä ja nyt ulkolavalla sitä tuntui löytyvän ja bändi oli paremmassa iskussa. Voi olla että uusi materiaali tarvitsee joitakin keikkoja alle että paras vire löytyy ja tulkintoihin tulee lisää rohkeutta, joten tästä ehkä vielä homma vain paranee.
Päälavalla ei jazzia kuulla kovin paljoa, mutta alkuiltapäivään käytännössä aina jotain suomijazziakin sinne sijoitetaan. Tällä kertaa maamme jazzkentän ensimmäisenä lipunkantajana isolla stagella sai kunnian olla Lassy-Eskola Nordic Stew. Kaikki hyvät jazzbändit eivät isolla lavalla toimi parhaalla tavalla, mutta Nordic Stew oli tässä mielessä poikkeuksellisenkin onnistunut – ei tule mieleen viime vuosilta yhtä hyvin toiminutta päälavan jazzsettiä.
Timo Lassy ja Jukka Eskola ovat toki vahvoja solisteja joilla isotkin lavat ovat tulleet tutuiksi, mutta New Orleansin seudun muusikoiden kanssa tehdyn levyn ja lyhyen alkuvuoden Suomen kiertueen jälkeen tässä projektissa on erityisen ilahduttavaa että musiikki on jatkanut eloaan kotimaisin voimin ja bändiin on otettu nuoremman sukupolven suomalaisia kykyjä. Erityisesti nappivalinta on rumpalilupaus Severi Sorjonen joka vielä tunnetaan varmasti parhaiten Peelasta mutta ainakin Helsingin seudun jazzpiireissä taidot jo laajemminkin tunnetaan, mutta myös pianisti Juho Valjakka, basisti Antti Ahoniemi ja NO jazz sousafonisuuruus Kirk Josephin suuriin saappaisiin astunut Sointi Jazz Orchestran pitkäaikainen tuubisti Kenneth Ojutkangas.
Sorjosen lisäksi solistina pääsi erityisesti loistamaan mm. Saimaassa ja Arpan bändissä soittanut Ahoniemi joka paljastui nyt erinomaiseksi jazzsähköbasistiksi ansaiten yleisön joukosta “hyvä basisti”-huudonkin.
Bändi on omilla keikoillaan tyypillisesti aloittanut toisen setin marssimalle lavalle jostakin riehakkaana New Orleans -henkisenä second line -jazzkulkueena. Päälavan suomaa mahdollisuutta ei nyt onneksi jätetty käyttämättä ja bändi tuli suoraan lavalta riemuisasti soittaen yleisön joukkoon ja veti perässään kulkueen aina tuotemyyntikojulle asti. Toivottavasti levyt ja paidat kävivät tämän jälkeen kaupaksi! Ehdottomasti päivän jazzillisia kohokohtia ja kuten sanottua erinomaisen onnistunut päälavasetti kotimaiselta jazzyhtyeeltä.
Hyvin erilaisia tunnelmia tarjoili Lokkilavalla tämän jälkeen pianisti Myra Melfordin Fire & Water Quintet jonka harteille tämän vuoden ohjelmistossa on pitkälti jätetty freehen yltävän avant-garde jazzin edustaminen. Muistelen Melfordin olleen tulossa Snowy Egret yhtyeen kanssa Suomeen joitain vuosia sitten, mutta nuo vierailut taisivat jäädä täysin tekemättä covidin takia.
Nyt siis saatiin paikalle uudempi bändi jossa soittaa muutamia instrumentiensa huippunimiä. Kitaristi Mary Halvorson on jo vakiinnuttanut asemansa vähintäänkin kriitikoiden ykkösjazzkitaristina jo moninkertaisena Downbeatin kriitikkoäänestyksen voittajana ja selllisti Tomeka Reidiakin voi soittimensa tämän hetken kiinnostavimpana nimenä pitää. Kvintetin täydentävät saksofonisti Ingrid Laubrock ja rumpali Lesley Mok. Kvintetin musiikki aaltoili napakan sävelletystä kamari jazz -henkisestä materiaalista villiin freehen jossa Melford näytti vahvoja Cecil Taylor -henkisiä otteita. Halvorson ei free-vaihteen sooloissa efektejä säästellyt ja yleisö sai kokea melkoisen ääniräjähdyksen.
Lokkilavalla tämän jälkeen berliiniläisen kosketinsoittaja Matti Kleinin Soul Trio tarjoili mukavan menevää soul/funk jazzia. Suomalaisyhteyksiä löytyi, etunimen valintaan Klein kertoi vanhempien inspiraationa olleen Matti Nykäsen ja lomakesiä Klein on viettänyt Lieksassa luonnon keskellä. Konkreettisempana musiikillisenä yhteytenä toiseksi rumpaliksi lavalle nousi Kleinin soittokumppanina aiemminkin toiminut Tomi Salesvuo joka toi keitokseen lisää rytmiikkaa. Mielenkiintoisinta bändissä oli ehkä kuitenkin puhaltaja Lars Zanderin vahasti efektoitu bassoklarinetti joka venyi saman kappaleenkin sisällä paikoin lennosta toimimaan sekä syntetisaattorimaisena bassona että wah-pedaalilla ryyditettynä melodiasoittimena. Vaikka sähköiset puhaltimet ovat monen muun pitkään kornina pidetyn kasariasian lailla tehneet vähintäänkin pientä paluuta niin aivan näin toimivaa elektroniikan mahdolistamaa moneen roolin astumista en muista puhaltajalta ehkä koskaan kuulleeni.
Päivän positiivisen yllätys ennakko-odotuksiin verrattuna oli kuubalaissyntyinen pianisti Harold López-Nussa josta en etukäteen tiennyt muuta kuin bändin nimekkään huuliharppu feattaaja Gregoire Maret´n joka Lokkilavalla osoittautui mainioksi latin jazz taitajaksi jonka soittotaito mahdollisti kepeän musiikillisen leikittelynkin taiteellisen ja rytmillisen annin siitä kärsimättä. Paatunut jazzyleisö suhtautuu usein hieman nuivasti kaikenlaiseen yleisön laulatukseen ja rytmin mukana taputukseen, mutta López-Nussa tuntui tässäkin voittavan porukan puolelleen. Soolo spotlightit pianistijohtaja säästi bändilleen ja solistisesti monipuolinen Maret ja pianistin rumpaliveli Ruy Adrian López-Nussa pääsivät loistamaan. Mainiota jälkeä napakalla soundillaan teki myös mm. Chief Xian aTunde Adjuah ja Orrin Evansin levyillä soittanut basisti Luques Curtis.
Minulle aiemmin tuntematon kokoonpano oli seuraavaksi ilmaislavalla esiintynyt italialainen Emiliano D’Aurian bändi joka on kyllä Suomessa käynyt soittamassa ennenkin ainakin Turussa. Pitkässä päivässä tämä kokoonpano jäi sinänsä päteväksi välipalaksi kahvitauon taustalla, mutta aika mukavan intensiivistä modernia jazzia lavalta kuului. Oli sinänsä mukavaa että viime vuosina Poriljongissa on kuultu lähes kokonaan kotimaisia kokoonpanoja, mutta ei nyt ehkä ihan huonona vetona voi pitää että tämän vuoden torstaina ilmaisyleisökin sai muutaman kansainvälisen vieraan.
Lokkilavan viimeisenä esiintyi fuusiomusiikin legenda, kitaristi Al Di Meola. Jonkunlaiseksi fuusiomusan aikakauden vaihtumisen virstanpylvääksi voi hyvinkin nostaa sen kun Di Meola pääsi soittamaan Chick Corean Return to Foreveriin 70-luvun puolessavälissä. Jokseenkin silloin Miles Davisin varsin kaoottinen fuusiohenki väistyi tyylin kehityksen valtavirrasta syrjään ja tilalle uutena kärkenä tuli teknisesti taitava tilutus ja studiohiotun musiikin toteuttaminen myös livenä ja improvisoidussa musiikissa – tie kohti jazzia ja elämää jossa tärkeintä on että ei tee virheitä alkoi tästä ja Di Meolan häkellyttävän tarkka ja nopea kitarointi oli tälle muutokselle ominainen uusi fuusion ihme.
Viime syyskuussa nyt 69 vuotias Di Meola sai traagisesti sydänkohtauksen kesken keikkaa Romaniassa. Lavoille hän kuitenkin palasi jo alkuvuodesta ensin Yhdysvalloissa “The Electric Years” -nimeä kantavalla proggiksella ja tänä kesänä tätä hommaa kuullaan myös Euroopassa.
Ikä ja terveyshuolet eivät tuntuneet painavan, Di Meola vaikutti jos jotakin niin ikäisekseen nuorekkaalta. Aivan kovin kärki tiluttelusta on iän myötä mennyt, mutta kyllä vauhtia vielä löytyi enemmän kuin keskivertokepittäjältä.
Nimen mukaisesti ohjelmisto pohjasi uran alkutaipaleen sähköiseen materiaaliin. Di Meolan legendan sädekehää himmentää käytännössä mielestäni se, että 26 studiolevyn omassa diskografiassa on merkittävästi enemmän huteja kuin hittejä ja tästäkin setistä kävi selväksi, että Di Meolan omassa materiaalissa on varsin vähän sellaisia yleisöä innostavia “hittibiisejä” joita tämmöinen nostalgiatrippi polttoaineeksi kaipaisi. Vaikka varhaiset levyt ovat Di Meolan parhaita niin niilläkin useampi kohokohta on akustista kamaa. Nyt setistä minulle erottuivat kohokohtina päätä muita pitempinä biiseinä Chick Corean Return to Foreverin ohjelmistoon kuuluneet Beyond the Seventh Galaxy ja Senor Mouse. Ohjelmiston suhteen on vähintäänkin keskinkertainen pettymys että se yksi varhainen Di Meola klassikko jonka olettaisi tämmöiseen ohjelmistoon automaattisesti kuuluvan, nimittäin Race with Devil on Spanish Highway joka vielä jenkkikeikoilla näyttää yleensä päättäneen setin tai olleen encorena, loistaa nyt kesäkiertueella poissaolollaan.
Nyt kun vanhempikin fuusiomusa selkeästi nauttii uudesta suosion aallosta myös nuorempien kuuntelijoiden keskuudessa on hienoa, että Di Meola kiertää yhä kansainvälisiäkin lavoja, mutta tämä materiaali ja kokoonpano ei kyllä nouse yhtä raskaaseen sarjaan fuusioelämyksenä lähellekään kuin Di Meolan nuoruuden saavutukset.
Tämmöisen paketin tarjosi tänä vuonna yksi päivä Poria ja oisihan siellä ollut vielä muutakin ja totta kai jamit, mutta pitkämatkalaisia kutsui jo paluumatka. Kaksi samanlaista päivää on vielä tarjolla.
Kiistelty muutos tämän vuoden festarissa on, että Kirjurinluodon maksullinen alue on nyt kokonaan K18 eikä erillisiä anniskelualueita enää ole. Tämän järjestelyn haitat ovat ilmeiset – monien jazzmuusikoiden ja -diggarien taipaleen alkupäähän on kuulunut perheen yhteiset jazzfestarit joten perheiden pääsy festarialueelle on varmasti sijoitus tulevaisuuteen. Positiiviset puolet tuntuvat kiistanalaisilta – en autoilijana ehtinyt nyt hirveästi paneutua vapaamman alkoholipolitiikan positiivisiin puoliin, mutta Lokkilavan ympäristössä festari tuntui rullaavan pitkälti kuin ennenkin. Monet joivat juomansa kuitenkin vanhoilla anniskuelualueilla.