Joe Henderson & McCoy Tyner – Forces of Nature: Live at Slugs’

Poikkeuksellisen mielenkiintoinen arkistojulkaisu on Joe Hendersonin ja McCoy Tynerin johtaman kvartetin liveäänitys legendaarisesta NewYorkin Slugs’ Saloonista vuodelta 1966. Blue Noten julkaiseman tupla-LP:n materiaali tulee rumpali Jack DeJohnetten omasta arkistosta. Bassoa kvartetissa soittaa pian tämän jälkeen jazzmaailmasta vuosikymmeniksi kadonnut Henry Grimes.

Vuonna’66 jazzmaailma oli muutoksen kynnyksellä, mutta akustinen jazz eli vielä todellista kultakauttaan. Blue Notella puhalsivat uudet tuulet Francis Wolffin ja Alfred Lionin myytyä labelin Liberty Recordsille. Henderson oli ollut Blue Noten suuria nimiä muutaman vuoden ajan, viiden post bop-ajan suuen klassikkoalbumin jälkeen edessä olisi levy-yhtiön vaihto. Tyner puolestaan oli jättänyt edellisenä vuonna Coltranen klassisen kvartetin, seuraavana vuonna ilmestyisi Blue Notella monen parhaana Tyner-levynä pitämä The Real McCoy – Henderson saksofonissa.

Lauteilla oli siis ajan kärkiryhmää ja 86 minuuttinen levy tarjoaa oivan ikkunan tuon ajan livemeininkiin jota ei niin hirveästi ole levyinä julkaistu. Vasta noin kolmikymppisten muusikoiden meno on vauhdikasta eikä tarmoa puutu. Kohokohtia itselleni ovat Hendersonin levyiltä tuttujen In ‘N Outin ja Isotopen versioinnit, mutta myös spontaanisti kehitelty Taking Off on mielenkiintoinen dokumentti siitä mitä livenä saattoi tapahtua.

Levyä taustoittaa mainio kirjanen jossa Nate Chinenin ja DeJohnetten lisäksi musiikkia ja näitä muusikoita ja heidän merkitystään puivat myös nuorempien sukupolvien huippumuusikot: Jason Moran, Joe Lovano, Joshua Redman, Christian McBride, Nasheet Waits, ja Terri Lyne Carrington.

Melkein 27 minuuttinen In ‘N Out ja yli 28 minuuttinen Taking Off ovat LP:n puoliskoiksi pitkiä ja levyn äänenvoimakkuus onkin varsin matala, mutta hieman normaalia korkeammalla volume-asetuksella äänenlaatu on siedettävä äänitysolosuhteet huomioon ottaen – paljon huonommankin kuuloista rompetta on jazzin suurilta nimiltä julkaistu viime vuosina. Mikään hifi-elämys levy ei kuitenkaan ole ja jos Henderson ja Tyner eivät ole leadereina tuttuja niin on parempi aloittaa Blue Noten julkaisemista studiolevyistä ennen Forces of Naturen pariin sukeltamista, mutta 60-luvun puolenvälin jazzin arvostajille levy on suositeltava lisä LP-hyllyyn.

Oivaa lisälukemistoa on Ethan Iversonin kirjoitus Slugsista joka ilmestyi levyn julkaisun aikoihin.

Levyä saa ainakin Suomen verkkokaupoista 8raidasta ja Levyikkunasta ja sitä saattaa olla vielä hyllyssä Digeliuksessa.

Kaisa’s Machine – Moving Parts

Basisti Kaisa Mäensivun ura yhtyejohtajana ja muusikkona jatkuu, toivottavasti nousujohtoisena, uudella levyllä Moving Parts. Kaisa’s Machinen kokoonpano on hyvin samanhenkinen kuin edellisellä levyllä Taking Shape – keskeisinä muutoksina edellisellä levyllä muutamalla raidalla soittaneen vibrafonisti Sasha Berlinerin suurempi rooli ydinkokoonpanon jäsenenä ja saksofonistivierailijoiden pienempi rooli, tällä kertaa ainoan puhaltimien vierailun suorittaa Melissa Aldana kappaleella Origin Story.

New Yorkissa suurimman osan vuotta vaikuttava Mäensivu on oivasti omaksunut tämän hetken Ison Omenan jazztyylejä. Levyn musiikissa on samaa henkeä kuin esimerkiksi Joel Rossin, Immanuel Wilkinsin tai Aldanankin levyissä ja mikä parasta soitossa on itsevarmaa intensiteettiä jota tämänkaltainen moderni jazz suolakseen kaipaa.

Oman lisänsä levylle tuo laulaja Maja Mannila joka laulaa suomeksi Satama-kappaleen. Hieman yksinäiseksi tämä laulettu biisi levyllä jää, mutta mukavaa näkyvyyttä yhdelle lupaavimmista nuorista laulajistamme joka tapauksessa ja mainio suoritus Mannilalta.

Tämän vuoden keskeistä antia kansainvälistä uraa tekeviltä suomalaislähtöisiltä muusikoilta joka ansaitsee paikkansa kaikkien kotimaista uutta jazzia ostelevien hyllyissä.

LP:tä on ainakin Levykauppa Äxässä muutamia kappaleita jäljellä.

Heikki Sarmanto Quintet – Counterbalance

Heikki Sarmannon diskografiassa fuusioviritteinen Counterbalance vuodelta 1971 jonka Svart Records on nyt julkaissut uudestaan erottuu mielestäni muista Sarmannon studiolevytyksistä, mielestäni suurimmaksi osaksi edukseen. Berkleessä opiskellut Sarmanto kokosi opiskeluaikoinaan suomalais-yhdysvaltalaisen Heikki Sarmanto Serious Music Ensemblen jota käytännössä tälläkin levyllä kuullaan vaikka se on laitettu Heikki Sarmanto Quintetin nimiin. Ehkä tuolloin haluttiin erottaa tämä tuotos Serious Music Ensemblenä samana vuonna julkaistusta Like a Fragonardista johon vahvan värin tuo Maija Hapuojan laulu.

Tältä levyltä sen sijaan tuollaiset klassisen musiikin vaikutteet pitkälti puuttuvat ja Sarmannon diskografiassa se on tämän levyn erikoispiirteitä. Näin jälkikäteen ajateltuna Sarmanto tuntui olevan vähintään ajan uuden improvisoidun musiikin ja jazzin aallonharjalla jossei jopa vähän aikaansa edellä. Monin paikoin meditatiivinenkin musiikki kuulostaa samana vuonna perustetulta mutta vasta myöhemmin levyjä julkaisseelta Oregonilta ja kansanmusiikin vaikutteet tuntuvat ennakoineen kehityksiä joita mm. ECM levyttäisi vasta myöhemmin.

Kolme sävellyksistä kuului levyn äänittämisen aikoihin kesäkuussa 1971 Montreux’n festivaaleilla yhtyekilpailun ykköspalkinnon voittaneen Tuohi Kvartetin ohjelmistossa. Niiden kautta saadaan free jazz energiaakin saadaan mukaan. Erityisesti Seagull on villi herkkupala ja levyn kohokohta. Myöhemmin julkaistut The Helsinki Tapes -liveäänitteet Natsalta todistavat, että tältä bändiltä irtosi livenäkin kovaa rytinää.

On hieman harmi, että kokonaista levyllistä free-Sarmantoa ei saatu, mutta turha sitä on jäädä suremaan – Counterbalance on tärkeä levy suomalaisen jazzin historiassa ajalta kun nuoret muusikot löysivät omia ääniään ja nyt pitkästä aikaa saatavilla LP:nä, tämä julkaisu on ensimmäinen LP uusintajulkaisu vuoden 1971 jälkeen.

LP:tä saa Svartilta.

Marius Neset – Cabaret

En ole varsinaisesti ajatellut norjalaissaksofonisti Marius Nesettiä fuusiojazzista erityisesti innoittuneena muusikkona, mutta sähköisämpää säpinää kuultiin jo joku vuosi sitten Happy -levyllä ja nyt ajatus Nesetin musiikin fuusioluonteesta tuli yhtäkkiä mieleen uutta levyä Cabart kuunnellessa.

Ajatuksen katalyyttina toimi Iiro Rantala jonka HEL triossa tämän levyn Nesetin bändin basisti Conor Chaplin ja rumpali Anton Eger vaikuttavat. Rantalan Tough Stuffilla on vahva fuusiotausta vaikka Rantala akustista pianoa soittaakin ja samaa henkeä on nyt kuultavissa vauhdikkaalla Cabaret’llakin, muutamaan otteeseen taitaa olla lainassa pieni melodianpätkä Chick Corealtakin.

Levy on suurimmaksi osaksi tuttuun tapaan vauhdikasta menoa. Nesetin virtuottista saksofoni-ilotulitusta on ilo kuunnella, erityisesti vauhdikkaampi osasto onkin mielestäni parasta Nesettiä sitten 2015 ilmestyneen Pinballin.

Menoa rytmittää muutama hitaampikin kappale. Niistä saadaan vähän lisätuntumaa Nesetin monipuolisuuteen. Song for Maja on ehkä hieman synamattoineen ja “sexy sax”-fonisoundeineen.

Neset oli kymmenisen vuotta sitten eurooppalaisen jazzin saralla suosikkejani, mutta tässä välissä jäi useampi LP julkaisukin ostamatta kun en niistä niin paljoa innostunut, mutta Cabaret tuntuu paluulta kultakaudelle. Tämän vuoden parhaita levyjä tähän mennessä.

Äxällä on LP:tä tätä kirjoittaessa vielä yksi kappale.

Yazz Ahmed – A Paradise in the Hold

Yazz Ahmed nousi kansainväliseen tietoisuuteen brittijazzskenestä La Saboteuse levyllä vuonna 2017 jolloin ehkä tämä uusi brittiskene oli korkeimmalla aallonharjallaan. Sitä seuranneesta Polyhymnia levystä on kulunut jo kuusi vuotta joten uutta Ahmed-levyä on jo odoteltukin.

Käänteentekevä ajatus Ahmedin musiikillisella polulla oli Bahrainilaisten juurten tutkiminen ja arabialaisen musiikkikulttuurin vaikutteiden vahva korostaminen ja tällaisin lähi-idännuotein mennään uudellakin levyllä.

Levyllä kuullaan paljon laulua neljältä eri laulajalta. Itse edustan koulukuntaa jonka mielestä uudessa brittijazzissa laulufeatteja käytetään levyillä liiaksi kun instrumentaalipuol kantaisi ilmankin. Tässäkin tapauksessa laulajat vahvistavat kyllä musiikin arabialaista luonnetta, mutta miellyttävänkuuloista bändiä olisin ihan mielelläni kuunnellut ilman laulajia levyllisen. Ahmedin trumpetti ja flyygelitorvi, George Crowleyn bassoklarinetti ja Ralph Wyldin vibrafoni nimittäin antaisivat varsin miellyttävän kuuloisen pehmeän keskiön pienyhtyemusiikille, mutta nyt levyllä on aina jotain suuremman tuntuista tulilla.

A Paradise in the Hold muistuttaa Nubya Garcian viime vuoden Odyssey -levystä. Molemmat Tomorrow’s Warriors naispuhaltajat tulivat tunnetuksi 2017 paikkeilla ja ovat sittemmin keikkailleet laajasti ympäri maailmaa ja nyt oli pitkästä aikaa näytön paikka uudella levyllä. Molemmissa tapauksissa tarjolla on suuremman tuotannon tunnelmaa ja kiiltävää ulkoasua, mutta lopputulos jää kuitenkin vanhempien levyjen alapuolelle ainakin Jazzpossun rankingeissa.

Molemmat ovat kuitenkin tämän hetken brittiskenen keskeisiä tekijöitä ja musiikki on löytänyt yleisönsä – tätä kirjoittaessa A Paradise in the Hold komeilee suositun Rateyourmusic-palvelun 2025 jazzlistan kärjessä selkeänäkin ykkösenä Internet-kansan äänestyksissä.

LP:tä saa Bandcampista.