1000 Sparksin Jyrin kautta kuulin Kati Sägerin Facebookissa järjestämästä Levyhyllylokakuu -haasteesta jossa on ideana kaivaa ihan fyysisestä levyhyllystä joka päivä vähintään yksi cd/lp -levy, joka on hautautunut lukuisten kuuntelemattomien levyjen joukkoon.
Mikäs siinä, uusia levyjä tulee hankittua siinä määrin ja Spotify’ta luukutettua että kaikki levyt eivät normaalisti varmastikaan saa ansaitsemaansa huomiota.
Tässä viisiosaisessa sunnuntaisarjassa käyn läpi viikon valintoja ja fiiliksiä niistä.
1. 10. Frank Zappa – The Grand Wazoo
Kuulin haastesta vasta toisena päivänä, mutta onnekkaasti ensimmäisenä päivänä lähilevykaupasta tarttui mukaan LP:nä yksi vanha suosikki CD- Frank Zappan The Grand Wazoo, josta diggailin jo teini-iässä ennen aktiivista jazzin kuuntelua.
Zappan jazz-rock 70-luvun alussa jäi muutaman levyn mittaiseksi, harmi sinänsä sillä tämä levy ja Waka/Jawaka ovat kestäneet aikaa paremmin kun monet muut Zappa-levyt. Zappa tunnettiin kontrollifriikkinä, epäilen vahvasti että hän ei halunnut antaa bändin muille soittajille sitä autonomiaa ja sitä omaa ääntä mikä jazziin olennaisesti kuuluu.
Ihan hyvä levy vieläkin, etenkin lysti Cletus Awreetus-Awrightus ja Eat That Question kolahtavat vieläkin ja muistan niiden olleen suosikkibiisit jo melkein 20 vuotta sitten 90-luvun puolivälissä kun levyä tuli CD:nä kuunneltua hyvinkin paljon.
2.10. Herbie Hancock – Head Hunters
Herbie Hancockin Head Huntersin asema funk-jazzin keskeisenä levynä on kiistaton ja siihen tulee viitattua blogijutuissa suhteellisen säännöllisesti – viime kuun playlistillekin livahti Sly mukaan. Mistään sinänsä unohtuneesta levystä ei siis voine puhua. Siitä soittolistabiisin valinnasta jäi kuitenkin mieleen, että on vierähtänyt melko kauan kun olen kuunnellut levyn kokonaan.
Kyllähän levy saa vieläkin jalan vipattamaan, mutta nyttemmin tuntuu, että aikanaan tovin maailman myydyinkin jazz-levy Head Hunters on kahmaissut vähän liian suuren osan Hancockin 70-luvun musiikista puhuttaessa – sitä edeltänyt Mwandishi-Crossings-Sextant -levyjen hämykausi ansaitsisi enemmän rakkautta ja seuranneet samanhenkiset jazz-funk levyt Thrust ja Man-Child eivät sittenkään ole niin kovin kaukana.
Silti ehdottomasti levy joka on helppo nostaa kaikenlaisille “20 merkittävää levyä”-henkisille listoille oman aikansa edustajana.
3.10. Gary Burton Quintet – Dreams So Real
Gary Burtonin Dreams So Real tarttui silmään perjantai-aamuna levyhyllyä katsellessa – onhan nyt 71-vuotias Burton tulossa tässä kuussa Helsinkiin keikalle Savoy’hin 29.10. Innostus levyn ostoon tuli kun näin TV:stä pätkän tämän samaisen kvintetin vierailusta Pori Jazzeilla 1974: osittain YouTubesta löytyy nykyään, mukana myös 20-v Pat Metheny, tai ‘Ted Mithiny’ niinkun pätkän YLEn tekstitys tietää kertoa.
Levy oli siinä mielessä pettymys, että ajattelin levyltäkin löytyvän enemmän tämmöistä jammailu-ulottuvuutta mitä videossa kuullaan, mutta vähän taiteellisempaa ilmaisua olikin kyseessä Carla Bleyn sävellysten muodossa. Vanhemmalla iällä on alkanut paremmin upota tämä. Taisi myös olla ensimmäinen ECM levy jonka koskaan ostin.
4.10. Pharoah Sanders & Norman Connors – Beyond a Dream
Pharoah Sandersin levyjä on tullut kuunneltua varsin paljon viime vuosina – vähemmälle kuuntelulle on jäänyt rumpali Norman Connorsinkin nimiin laitettu Beyond a Dream, joka on äänitetty livenä Montreux’ssa 1978.
Levy ei ole huono, mutta selkeästi kuitenkin Sandersin kovimpien klassikkolevyjen alapuolella. Hyvät hetkensä sillä on – A-puolen päättävä Montreux Overture päästää Sandersin hienosti irti tenorifonilla ja B-puolen Casino Latinossa itää jo selvästi vuotta myöhemmin levytetty klassikkobiisi You’ve Got to Have Freedom.
5.10. Tim Berne – Fulton Street Maul
Tampere Jazz Happeningiin saapuvan Bill Frisellin uusi levy Guitar in the Space Age on juuri ilmestynyt. Aikoinaan Frisellin kautta löysin paljon muitakin nykyjazz-artisteja, mukana myös viime vuonna Tampereella käynyt saksofonisti Tim Berne, jonka levyn Fulton Street Maul ostin Digeliuksesta markka-aikaan CD:nä ja nyt tänä vuonna uudestaan LP-versionakin.
Levyssä oli uutena jazzin kuuntelijana kohtuullisesti sulattelemista, mutta aika nopeasti kolahti viimeinen biisi Betsy joka vieläkin kuuluu 80-luvun lopun jazz-suosikkeihin. Aika vähän tästä levystä nykyään kuulee puhetta – soisi sen olevan enemmän tunnettu.