Kaira

April jazzeilla toisen illan Louhisalissa avasi kotimainen Kaira levynjulkaisukeikallaan. Kulttuurin monitoimimies Lauri Kaira ja pianisti Markus Niittynen ovat säveltäneet levyllisen sielukasta laulujazzia taustojen vaihdellessa perinteisemmästä hard bopista hiottuihin pehmeisiin funk-tunnelmiin. Laulusolisteina toimivat pääroolissa Nina Mya ja muutamassa duetossa mukana suomalaisen funkin tummaääninen suurmies Sam Huber. Instrumenttipuolella Niittysen lisäksi saksofonisti Joonatan Rautio, bassossa Sampo Tiittanen ja rummuissa Jussi Lehtonen.

Bändi aloitti vahvasti – soitto eli vahviten Lehtosen rumputyöskentelyn mukana ja avausbiisissä Jussi svengasi kovaa nostaen bändin heti hyvään lentoon. Setin edetessä vire tästä hieman laski, soundit siirtyivät modernimpaan suuntaan Niittysen siirtyessä välillä sähköpianon ääreen, mutta mukiinmenevää ja mukavasti rullaavaa tunnelmointia riitti koko setiksi, joskin näin jazzfestivaalilla vahvempia solistisia ulostuloja olisi toivonut.

Ehkä paras veto oli jätetty viimeiseksi – Just The Way It Is -duetossa oli tarttuvaa koukkua ja herkullista soittoa Lehtosen taas vahvalla rumputyöskentelyllä nostaessa bändin parhaimmilleen.

• Nina Mya, laulu
• Sam Huber, laulu
• Joonatan Rautio, saksofoni
• Markus Niittynen, piano
• Sampo Tiittanen, basso
• Jussi Lehtonen, rummut

The NYC Project

Tämän tuulahduksen New Yorkin jazzpiireistä festareille toi  mitäänsanomattomasti nimetty The NYC Project. Kovimmat nimimiehet kokoonpanossa olivat saksofonisti Joel Frahm joka on monille suomalaisille jazzin ystäville tuttu Jaska Lukkarisen  NYConnection -projetkin ensimmäiseltä levyltä Party of Four ja esiintymisestä April Jazzeilla Omer Avitalin bändissä muutama vuosi sitten ja rumpali Ari Hoenig joka paitsi nauttii New Yorkin jazzpiireissä vankkaa arvostusta niin tunnetaan myös polyrytmiikkaa käsittelevästä opetusmateriaalistaan.

Festarien oheismateriaali ja festarijohtaja Matti Lappalaisen spiikki lupasivat paneutumista “great american songbook”-ajan standardeihin, mutta ohjelmisto paljastui suutimmaksi osaksi  bändin jäsenten sävellyksiin tämän ajan mainstream jazz -hengessä. Se ei kuitenkaan menoa haitannut.

Bändin todelliseksi tähdeksi nousi nopeasti huima rumpali Hoenig jolla oli huikea dynaaminen skaala hallussa. Saumattomasti toisia tukevasta rennosta svengistä Hoenig purskahti esiin muiden sooloja rytmittämään terävin välimerkein, kirittämään pianisti Nicebergiä pienin piikein tai nousemaan ehdottomaksi tähtisolistiksi. Se oli jazzia se, aivan huikaiseva yksilösuoritus joka kiritti muutkin mukanaan todella nautittavaan jazz-iloitteluun.

Setin kääntyessä loppupuolelle saatiin niitä luvattuja standardejakin – My One and Only Love on aina tulkitsijoilleen haastava pala, niin vahva on John Coltranen ja Johnny Hartmanin klassikkotulkinta, mutta ehdottoman komeasti Frahmin johdolla kaunis balladi vedettiin siitä sulavasti siirryttiin toiseen todelliseen klassikkoon – Wayne Shorterin Footprints oli ehkä koko setin komein veto. Siihen olisi ollut jo hyvä lopettaa – vähän turhalta tuntui laiskanpulskea svengihymistely joka sitä seurasi.

Tämä kokoonpano täytti festariohjelmistossa paikkansa – kovan tason jazzia suoraan New Yorkin klubeilta ja taianomaista tunnelmaa.

• Joel Frahm, saksofoni
• Eric Niceberg, piano
• Johannes Weidenmüller, basso
• Ari Hoenig, rummut