Kaisa’s Machine

Pori Jazzin maksullisten konserttien yleisesti pääpäivänä pidetty lauantai oli pyhitetty naisvetoisille kokoonpanoille – hieno ele, sillä vuosikaudet naisten rooli jazzissa on pitkään ollut lähinnä laulusolisteina ja muutos on ollut hidasta, ovathan jazzmuusikoiden aktiiviurat hyvinkin pitkiä. Täydellinen sukupolvien vaihdos kestää vuosikymmeniä.

Päälavan avasi yksi nuorista lupaavista kotimaisista naissoittajista – Pori Jazzin vuoden nousevana kykynä palkittu basisti Kaisa Mäensivu Kaisa’s Machine yhtyeineen.  Bändi on täynnä nousevia kykyjä niinkuin Mäensivu spiikkissänkin totesi; pianisti Mikael Myrskog sai tämän tunnustuksen 2016 ja saksofonisti Max Zenger 2017. Paineet siis ensi vuodelle kvartetin täydentävälle rumpali Jonatan Sarikoskelle.

Mielestäni muutaman vuoden ajan on jo tuntunut siltä, että suomalaisen jazzin sukupolven vaihdos on tulossa ja nuoret muusikot jotka ovat aloittaneet levytysuransa Ricky-Tick Recordsin lopettamisen jälkeen siirtyvät uuden jazzin terävimpään kärkeen, mutta vielä ovat Verneri Pohjolan, Timo Lassyn, Aki Rissasen ja Teppo Mäkysen kaltaiset 200-luvun alussa esiin tulleet soittajat edustaneet sitä paikallista huippua.

Kaisa’s Machine kuuluu haastajien parhaimmistoon, viime vuotinen In the Key of K -levy todisti, että jazzin perinne, tyyli ja toteutus on nelikolla erinomaisesti hanskassa. Onpahan bändi päässyt kesäkuussa suorittamaan ensiesiintymisensä New Yorkissakin, jossa Mäensivu nykyään paljon vaikuttaa eri kokoonpanoissa soittaen.

Levyn biisejä soitettiin keikallakin. Mäensivun omissa sävellyksissä on hyvä modernin jazzin meininki ja soittajien suorituksessa levyllä ja erityisesti nyt päälavan keikalla ilahdutti dynamiikan taju, erityisesti Myrskog ja Sarikoski osasivat lisätä kierroksia hyvällä ajoituksella saaden musiikin elämään. 60-lukulaista post-bop henkeä sykkivä Turn & Return oli jäänyt levyltä mieleen huippuhetkenä ja oli ilo kuulla se nyt livenä.

Kirjurin päälavan avanneet jazzsetit olivat kokonaisuutena erittäin onnistuneita ja paransivat edellisistä vuosista, sillä nyt niiden suurin heikkous oli että ne jättivät nälkäiseksi – kullekin bändille oli nimittäin varattu vain 40 minuuttia josta pidettiin tiukasti kiinni ja silloinkin jazzdiggari joutui viimeisen biisin kuuntelemaan Lokkilavalle kävellessään – eihän toki seuraavan mielenkiintoisen jazzsetin alkua parane missata. Ehkä tämäkin kuitenkin parempi kuin joidenkin aikaisempien vuosien tilanne jossa pahimmillaan ensimmäinen bändi on aloittanut soittamaan ennenkuin portit on yleisölle avattu.

• Kaisa Mäensivu – basso
• Max Zenger – saksofoni
• Mikael Myrskog – piano
• Jonatan Sarikoski – rummut

Emma Salokoski & Ilmiliekki Quartet

Lokkilavalle lauantain alkuun hyvän yleisön olivat vetäneet laulaja Emma Salokoski ja Ilmiliekki Quartet. Alunperin festivaaleilla piti esiintyä moderniin jazzin naisista ehkä suurimman, 82-vuotiaan Carla Bleyn, joka kuitenkin joutui perumaan keikan terveyssyistä. Salokoski ja Ilmiliekki olivat mainio paikkaus, sillä yhdessä ja Ilmiliekki Quartet erikseen ovat ajankohtaisia nimiä jazzdiggarien innokkaasti odottavien tulevien levyjen takia – alkuvuodesta Salokoski ja Ilmiliekki olivat studiossa taltioimassa uutta materiaalia jota nyt keikkalakin kuultiin, levy ilmestyy marraskuun alussa Svartin julkaisemana, Ilmiliekki Quartet sen sijaan nelikkona äänitti livelevyn G Livelabissa – tämän julkaisu ilmeisesti ensivuoden puolella brittiläisen Edition Recordsin toimesta.

Jos päälavalla juuri tätä settiä ennen esiintynyt Kaisa’s Machine edustaa uuden soittajasukupolven haastajien kärkikastia niin Ilmiliekki Quartet oli 2000-luvun alun keskeisiä kokoonpanoja josta tutuksi tulivat sittemmin näihin päiviin ja varmasti vielä pitkälle tulevaisuuteenkin kiintotähdiksi jääneet trumpetisti Verneri Pohjola, alati keikoilla ja festivaaleilla Suomessa läsnä lukemattomien kokoonpanojen luottobasisti Antti Lötjönen ja näillä Pori Jazzeilla erityisesti uurastanut rumpali Olavi Louhivuori. Laajempaakin mainetta jazzin ulkopuolella mm. soul-laulajana on vuosien varrella niittänyt pianisti Tuomo Prättälä jota ei kuitenkaan parane aliarvioida taitavana jazzpianistina.

Bändi on tehnyt hieman hitaasti uutta tulemista vuoden 2014 Jazz Finland -showcase festivaaleilta lähtien. Uusi studiolevy on jäänyt jonottamaan julkaisuaan TUM Recordsin sivuraiteelle, mutta keikoilla bändiä on viime vuosina onneksi säännöllisesti nähty ja näitä tulevat uudet levyt varmasti poikivat paljon lisääkin.

Salokosken ja Ilmiliekin uusi yhteinen materiaali on edellisen levyn tapaan ruotsinkielistä – onhan ruotsi Salokosken äidinkieli – mutta siinä missä Vi Splde Våra Hemman nojasi paljon kansanlauluihin niin uusi materiaali koostuu bändin jäsenten sävellyksistä runollisiin teksteihin eri lähteistä.

Tekstien keskeistä sisältöä ja kirjoittajien taustoitusta Salokoski teki välispiikeissä oivasti. Aforismin omaiset kiteytykset saivat yleisön virittymään etukäteen kuhunkin sävellykseen ja makustelemaan sen teemoja ja tulkintaa enemmän ajatuksella. Sadekaan ei latistanut tunnelmaa.

Lyyrinen herkkyys ja kaihoinen kauneus olivat päällimmäiset tunnelmat, mutta kontrastiakin saatiin instrumenttipuolelta. Vaikka Verneri Pohjolan vahvuus soittajana ja säveltäjänä on perinteisesti ollut vahva melodiantaju niin hänellä on myös aina ollut kiinnostusta poiketa myös seikkailullisemman ilmaisun puolelle ja tämä puoli tuntuu vuosien varrella paljon kehittyneen ja nytkin siitä saatiin erinomaisesti toimivia välähdyksiä.

Setti nosti ennakko-odotuksia tulevaa levyä kohtaan – jos edellinen levy tarjosi kohokohtinaan muutamia hienoja tulkintoja tutuista kansanlauluklassikoista niin fokuksen pitäminen bändin omassa, hienossa sävellystuotannossa voi hyvinkin tehdä vielä suuremman vaikutuksen

• Emma Salokoski – laulu
• Verneri Pohjola – trumpetti
• Tuomo Prättälä – piano
• Antti Lötjönen – basso
• Olavi Louhivuori – rummut

Aili Ikonen

Lyhyiden päivän avaussettien lisäksi jazzilla ei tänä vuonna ollut paljon asiaa päälavalle, mutta samapa tuo jazzdiggarille ilmaisen Puistolavan paikatessa lähinnä kotimaisella mainiolla jazztarjonnalla Lokkilavan aukot.

Poikkeuksen tähän muodosti laulaja Aili Ikonen bändeineen joka nelihenkisellä jousisektiolla vahvistettuna nousi päälavalle esittämään Ikosen uusimman Piirrä minut -levyn materiaalia.

Ikonen on ollut jazzlaulajaksi varsin monipuolisesti erilaisissa projekteissa mukana uransa aikana. Kvaldassa pohjoismainen kuulas jazz lähenteli niin intiimiä taide-poppia kuin vapaampaakin ilmaisua, tiivistunnelmaiseen joka ahdistavaan kokeelliseen ilmaisuun Ikonen heittäytyi vierailussaan Kallio Slaakin levyllä ja taiteellisesti kunnianhimoisempaan sävellettyyn ilmaisuun puolestaan Outi Tarkiaisen Into the Woodland Silencella. Ikosen nimeä suuremmalla kirjasinkoolla kantavissa levyissä voi ehkä nähdä kehityskaareen perinteestä nykyisyyteen – vanhimpina julkaisuina tribuutti Ella Fitzgeraldille ja suomalaisen jazz-iskelmän perinnekuvastoa hauskasti tulkinnut Jazzbasilli, sitten omaa suomenkielistä sävellys- ja sanoitustuotantoa ensin hieman perinteisemmällä poljennolla Laulan -levyllä ja tämän kehityskulun huipentumana hieno uusin levy Piirrä minut viime syksyllä joka uskottavasti esitteli Ikosen modernina tarpeen tullen jazzaavasti svengaavana laulaja-lauluntekijänä – erityisesti sanoitukset ovat ensisijaisesti jazzlaulajana tunnetun taiteilijan kynästä lähteneiksi poikkeuksellisen onnistuneita, vaikka onhan Ikosen lahjat sanoittajana noteerattu jo Kvaldan vuosinakin.

Sama bändi on kulkenut Ikosen kanssa Ella-tribuutista asti – trumpetissa ja flyygelitorvessa Janne Toivonen, tenorisaksofonissa, huilussa ja klarinetissa William Suvanne, pianossa Tuomas J. Turunen, bassossa Mikko Pellinen ja rummuissa Mikko Arlin. Erityisen ilahduttavaa ja erityisesti livekeikoilla toimivaa tässä bändissä on, että tarjolla on useampi vahva solisti joka piti tälläkin kertaa setin instrumentaali-ilmaisun ystävillekin mielenkiintoisena niin Toivosen, Suvanteen kuin Turusen onnistuessa vahvoissa sooloissa.

Hienon lisän toi jousikvartetti – viuluissa Maija Linkola ja Mikaela Palmu, alttoviulussa Lotta Poijärvi ja sellossa Markus Hohti. Setin ja levynkin paras hetki nimittäin on komeasti jousilla kuorrutettu pakahduttava balladi Että näkisin sinut taas.

Luettuani Jouko Kirstilän jutun edellisen lauantain Jazzpuiston Celebrating Joni Mitchell -keikasta olin miettinyt Pori Jazz -viikon mittaan Mitchellin uran vahvinta jazzista vaikuttunutta vaihetta joka alkoi osapuilleen Jaco Pastoriuksen liityttyä bändiin nousten sen musiikilliseksi johtajaksi jatkuen aina Mingus -levyn kiertueeseen jossa Mitchelliä tuki ensiluokkaisista jazzmuusikoista koostunut bändi – Michael Brecker, Pat Metheny, Lyle Mays, Jaco Pastorius, Don Alias… Tuota kiertuetta on julkaistu niin levyllä kuin videolla ja DVD:lläkin ja kun katselin Ikosen hyväntuulista, svengailevaa olemusta lavalla niin jotenkin siitä tuli Jonikin mieleen jazzvaiheensa huipulla vaikka musiikkityyli sinänsä vähän erilainen onkin.

Ei voi muuta kuin toivoa, että Ikoselta kuullaan tulevaisuudessakin niin jazzstandardien ja klassikoiden tulkintoja kuin tätä mainiota omaakin tuotantoa.

• Aili Ikonen – laulu, viulu
• Janne Toivonen – trumpetti, flyygelitorvi
• William Suvanne – tenorisaksofoni, huilu, klarinetti
• Tuomas J. Turunen – piano
• Mikko Pellinen – basso
• Mikko Arlin – rummut
• Maija Linkola – viulu
• Mikaela Palmu – viulu
• Lotta Poijärvi – alttoviulu
• Markus Hohti – sello

Iro Haarla Quartet

Alkuperäisillä buukkauksilla yksi lauantain todellinen täky oli keikkansa peruuttamaan joutuneen Carla Bleyn ja tämän vuoden Ted Curson -palkinnon festivaaleilla saaneen pianisti Iro Haarlan näkeminen samalla lavalla – onhan Haarla paitsi pitkänlinjan suomalaisen modernin jazzin merkittävä hahmo niin pianistina kuin säveltäjänäkin, mutta myös sen takia, että Haarla levytti muutamia vuosia sitten Bleyn sävellyksiä niitä  Paul Bleyn trion ensimmäisissä levytyksissäkin soittaneen Barry Altschulin kanssa ja juuri festivaalin alla nämä julkaistiin Around Again –levyllä (jota ei tosin näkynyt Kirjurinluodon levynmyyntipisteessä kun siellä Aili Ikosen setin yhteydessä nopeasti pistäydyin, mutta Digeliuksesta ainakin sai jo ennen Kirjurinluodon konserttien alkua).

No, Bleytä ei siis tällä kertaa nähty Porissa, mutta kyllä etenkin näin lauantain naisten päivänä Haarla omilla sävellyksillään oli ilman ulkomaista vetoapuakin kotimaisista mahdollisista buukkauksista ykkösnimi.

Kvartetissa soittivat Haarlan lisäksi saksofonisti Juhani Aaltonen jota eivät ikävuodet tunnu paljoa painavan, basisti Ulf Krokfors ja rumpali Markku Ounaskari – Haarlan pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita kaikki, mutta tässä muodossa kvartettina uusi kokoonpano.

Haarlan olemuksesta, musiikin teemoista ja tulkinnoista paistaa vahvana läpi suuri nöyryys – sävellysten aiheissa toistuvat niin luontoaiheet, eläimet ja ilmiöt, kuin uskonnollisetkit teemat joita Haarla käsittelee kunnioituksella.

Haarlan ja Aaltosen soittotyylit toimivat setissä yhteen liki täydellisesti – molemmat loivat tahoillaan ja yhdessä hiljaista myrskyä jossa toisaalta soitettiin seesteisesti ja määrätietoisen rauhallisesti, mutta myös sooloissa lähdettiin vahvasti free jazz ilmaisunkin puolelle, tosin kutkuttelevasti ilman nuoruuden uhoa ja voimaa kokemuksen tuomalla osaamisella. Aaltosen herkempi tapa soittaa niin että Coltranen 60-luvun tulenpalava henki vielä ilmaisussa elää tuntui suorastaan nerokkaalta.

Lauantain vahvojen naisten teemaan liittyen Haarla oli säveltänyt uuden kappaleen joka oli omistettu Dakotassa Standing Rockin reservaatissa puhtaita juomavesiä uhkaavan Dakota Access Pipeline -projektin vastaiseen taisteluun osallistuneelle matriarkalle – koruton kauneus ja myllertävämpi sooloilu yhdistyivät tässäkin teoksessa.

Haarla oli silminnähden otettu niin Ted Curson -palkinnosta kuin naisten päivästäkin.  Pitkään kumppaninsa Edward Vesalan varjoon jääneelle pianisti-säveltäjälle kaikki tällaiset kunnianosoitukset kernaasti suo – ne on ansaittu.

• Iro Haarla – piano
• Juhani Aaltonen – saksofoni
• Ulf Krokfors – basso
• Markku Ounaskari – rummut

Olavi Louhivuori: Superposition!

Lokkilavan iltapäivän settien välissä ehti kuuntelemaan Ilmiliekin riveissä aiemmin päivällä soittaneen Olavi Louhivuoren uutta Superposition! -projektia joka soitti Pori Jazzien Puistolavalla toisen keikkansa.

Ilmainen Puistolava ei ollut sinänsä mukana lauantain naisten päivässä, mutta Superposition sopi teemaan siinä mielessä, että siinä soittaa kaksi nuoren sukupolven keskeistä naissaksofonistia – Moposta parhaiten tunnettu Linda Fredriksson ja Adele Sauros, joka on ollut vahvasti esillä Young Nordic Jazz Cometsin Suomen karsinnan 2015 voittaneessa Katu Kaiku -kokoonpanossa ja myös omalla kvartetillaan. Kvartetin täydentää basistilupaus Mikael Saastamoinen.

Louhivuoren projekteissa on viime vuosina kuultu paljon elektroniikkaa – tämä bändi ottaa askeleen perinteisempään suuntaan, harmoniasoittimettoman nelikon ilmaisussa jossa suunniteltu kohtaa vapaan voi kuulla kaikuja jazzin perinteestä Ornette Colemanin kvarteteista Don Cherryn kanssa ja mainostekstissäkin mainituista Edward Vesalan ja Tomasz Stankon projekteista.

Kahden saksofonin harmonioita, hieman pelkistetyn oloisia teemoja ja tilaa luovuudelle – uudella kokoonpanolla on paljon mahdollisuuksia ja toivottavasti bändiä pääsee vielä kuulemaan paremman ajan kanssa intiimimpiin tiloihin.

• Olavi Louhivuori – rummut
• Linda Fredriksson – saksofoni
• Adele Sauros – saksofoni
• Mikael Saastamoinen – basso

Yazz Ahmed

Yksi ennakkoon eniten odottamistani kokoonpanoista Pori Jazzin ohjelmistossa oli brittiläis-bahrainilainen trumpetisti Yazz Ahmed jonka viime vuotinen La Saboteuse levy oli suorastaan erinomainen löytäen onnistuneesti synteesin arabialaisen musiikkiperinteen, luovan ilmaisun ja modernin popin vaikutteiden aineksista.

Kiertuebändi Hafla Band koostuu levyn ydinmuusikoista, suurimpana erona levyyn se, että uuden brittiskenen ehkä kirkkain tähti Shabaka Hutchings joka soittaa bassoklarinettia levyllä joillain raidoilla ei ole tässä bändissä mukana jättäen vastuun klarinettihommista George Crowleyn harteille.

Bändin parasta antia livenä oli kaunis yhteissoundi  – Ahmedin trumpetti ja flyygelitorvi, Crowleyn bassoklarinetti ja Wyldin vibrafoni soivat yhteen sävelletyissä osioissa tenhoavasti ja soundi sopii hyvin arabialaissävyisille sävellyksille – pieniä yhtymäkohtia saattoi kuulla klarinetin kautta myös klezmeriin.

Mutta missä perjantaina erityisesti Cafe Jazzin klubikeikalla toisen nousevan brittikokoonpanon, Ruby Rushtonin, puhaltajat onnistuivat odotuksia paremmin, Hafla band jäi setissä vajaaksi. Vahvoja sooloja ja teemojen kehittelyä ja levyversiota korkeammalle tasolle nousevaa livehehkumista nimittäin setissä jäi kaipaamaan – nyt bändi ehkä parhaimmillaan soitti levyn materiaalia odotetuin tavoin. Levyltä lähes pakonomaista uudelleen ja uudelleen kuuntelua innoittanut lainakappale Organ Eternal huipensi livesetinkin, mutta ei siinä sitä hekumallista vetoa ollut joka teki levytetystä versiosta yhden vuoden 2017 koukuttavimmista levytetyistä jazzraidoista.

Ahmed itse oli solistina porukan vahvoin – lyyrisen soiton lisäksi Ahmed käytti myös elektroniikkaa tosin tavalla josta oli vaikea muodostaa mielipidettä oliko se paikoin rohkeaa vai vain epäonnistunutta, sen verran terävän pistäväksi pörinäksi nimittäin elektronisesti vahvasti muokattu ja loopattu äänimauste paikoin nimittäin meni.

Paremmin elektroniikkaa käytettiin muutamassa samplejen päälle rakennetut kappaleet joissa elektronisen elementin alkulähde auttoi kuulijan sävellyksen punaisen langan äärelle – tällaisia kappaleita olivat La Saboteuse -levyä vanhempaa tuotantoa edustaneet Whispering Gallery joka perustui Ahmedin St Paulin katedraalissa äänittämiin ääniin ja A Paradise in the Hold jonka innoituksena olivat Bahrainilaisten helmenkalastajien laulamat laulut.

Yhteenvetona siis viime vuoden jazzlevyistä aivan kiinnostavimmasta päästä olevaa musiikkia joka sinänsä toimi livenäkin, mutta tulkinta ei yltänyt materiaalin tasolle.

• Yazz Ahmed – trumpetti, flyygelitorvi, elektroniikka
• George Crowley – bassoklarinetti
• Ralph Wyld – vibrafoni
• Naadia Sheriff – koskettimet
• Dudley Phillips – basso
• Martin France – rummut
• Corrina Silvester – lyömäsoittimet