Gil Scott-Heronia kutsuttiin rapin kummisedäksi. Erityisesti vuonna 1970 Bob Thielen Flying Dutchman -levymerkin julkaisema Small Talk at 125th and Lenox jossa Scott-Heron lausui rytmikkäästi vahvasti yhteiskunnallisesti kantaa ottavia tekstejään lyömäsoitinten säestämänä oli yksi paalu perustuksissa joille rap ja hiphop myöhemmin rakennettiin. Scott-Heronin musiikillinen ura suuntautui tuon debyytin jälkeen spoken wordista souliin ja r&b:hin kosketinsoittaja Brian Jacksonista tullessa tärkeä aisapari. Uran huippuvuodet kestivät 80-luvun alkuun, 90-luvulla ilmestyi vielä yksi levy, sitten kokaiini vei ja 2000-luvun alussa huumeongelmat veivät muutamaksi vuodeksi vankilaan.

Ura olisi voinut päättyä tähän, mutta brittiläisen XL -levy-yhtiön omistaja RIchard Russellilla oli toisia ajatuksia. Russell pyysi Scott-Heronin studioon ja vuosien 2007 ja 2009 välillä pidetyistä sessioista muodostui I’m New Here -levy jossa Scott-Heronin hyvin henkilökohtaiset tekstit elämänkokemusten patinoimalla äänellä kerrottuna yhdistyivät varsin pelkistettyihin musiikillisiin taustoihin. 2010 julkaistu levy antoi Scott-Heronille vielä uralle vielä hetken nostetta – hänet nähtiin tuolloin myös Pori Jazzeilla, mutta tien loppu ei ollut kaukana. Gil Scott-Heron kuoli keväällä 2011.

Scott-Heron piti I’m New Hereä enemmän Russellin levynä ja projektina kuin omanaan. “All the dreams you show up in are not your own,” kuten hän totesi The New Yorkerin haastattelussa. Studiomateriaali onkin herätetty henkiin nyt jo toistamiseen – ensimmäinen remix-versio levystä saatiin vielä Scott-Heronin ollessa elossa 2011. I’m New Heren musiikillista maailmaa innoittaneen The xx -yhtyeen Jamie xx teki Russellin pyynnöstä levystä oman versionsa We’re New Here jossa materiaali sai garage/dubstep -vaikutteiset kuoret. Ja sitten vihdoin päästää päivän varsinaiseen aiheeseen – nyt 2020 kymmenen vuotta alkuperäisen levyn julkaisun jälkeen Russell antoi materiaalin uudelleenkäsiteltäväksi rumpali/tuottaja Makaya McCravenille ja syntyi We’re New Again.

Kolme erilaista versiota – New York is Killing Me

https://www.youtube.com/watch?v=recCXTgAHQ4

We’re New Againista tekee erityisen mielenkiintoisen Suomessakin keikoilla useampaan kertaan viime vuosina nähdyn McCravenin otteesta tuottamiseen ja studiotyöskentelyyn. Tuottaja aktiivisena toimijana studiossa on ollut jazzille ehkä pikemminkin uhka kuin mahdollisuus. Jazz-LP:iden kultaisella kaudella 50-luvun puolesta välistä 60-luvun puoleen väliin jazztuottajat olivat tunnettuja tyyppejä joihin usein levymerkitkin ruumiillistuivat – Bob Thielen, Creed Taylorin, Alfred Lionin ja Orrin Keepnewsin kaltaisten tuottajien vaikutus oli merkittävä ja nimet ovat vieläkin jazzin ystäville tuttuja, mutta studiossa muusikot pitkälti hoitivat homman ja mielestäni suuri syy siihen miksi jazz-LP:t saavuttivat taiteellisen huippunsa rock-LP:itä ennen oli juuri muusikoiden ammattitaito – lukemattomia klassikkolevyjä tehtiin yhden päivän äänityssessioissa Rudy Van Gelderin studiolla.

60-luvulla studioteknologian kehitys ja erityisesti moniraitanauhoitus avasivat uusia mahdollisuuksia musiikin työstämiseen studiossa. Studiosta tuli instrumentti ja tuottajasta yhä useammin yksi “bändin jäsenistä” – George Martinin asema “viidentenä Beatlena” tästä varmasti tunnetuimpana esimerkkinä. Jazzin spontaaniin henkeen tämä ei kovin luontevasti sopinut. Miles Davis oli tässäkin asiassa aallonharjalla – tuottaja Teo Macero käsitteli ja leikkasi ja järjesteli In a Silent Way ja Bitches Brew levyjen äänitettyä materiaalia huomattavasti eivätkä tulokset huonoja olleet, levyt ovat säilyttäneet klassikkostatuksensa syystä, mutta kovin yleiseksi studiotuotanto ei jazzissa tullut.

70-luvulla tuottajan kädenjälki alkoi yhä useammin kuulua musiikissa vahvemmin, jazzissakin – Mizellin veljekset jotka tuottivat mm. Donald Byrdin, Bobbi Humphreyn ja Gary Bartzin levyjä ovat tästä yksi hyvä esimerkki. Äänimaailmaltaan vahvemmin tuottajan roolia korosvata jazz otti kuitenkin aimo harppauksen kohti ajan soulia ja r&b:tä ja myöhemmin discoakin mikä monia jazzin ystäviä harmitti eikä aivan rajatonta hyväksyntää noille soundeille ole tullut vieläkään. Siitä eteenpäin yhä useammin tuottajat käyttivät jazzin elementtejä ja tekivät niistä sitten jotain muuta, enenevässä määrin samplayksen kautta. Jazzlevyn remix tarkoitti minulle pitkään sitä, että jazzlevyltä on otettu jotain koukkuja ja melodioita ja taustalle vaihdettu tasaisesti junnaava konebiitti – yleensä jazzin henki ja improvisaatio loistaa tämän jälkeen poissaolollaan.

McCraven on kuitenkin toista maata ja mikä hänestä tekee erityisen mielenkiintoisen tuottajan on, että sen sijaan että hän karsisi jazzin äänimaailmaa ja poistaisi orgaanista groovea niin We’re New Again osoittaa että hän pystyy sitä jopa lisäämään materiaaliin jossa sitä ei aiemmin ollut – We’re New Again kuulostaa musiikilliselta anniltaan paljon enemmän siltä 70-luvun soul/jazz -musiikilta jota Scott-Heronin oma tuotanto pitkälti edustaa kuin I’m New Here ja onnistuu siinä saumattomasti. Siinä missä Jamie xx:n näkemyksessä Scott-Heronin spoken wordia pilkottiin niin paljon että sitä ei aina edes tunnistanut niin nyt se on taas vahvasti takaisin keskiössä ja kuulostaa siltä kuin se ja tämä musiikki olisivat aina tehty toisilleen.

Uutta musiikillista materiaalia on osittain äänitetty levyä varten, mukana tuttuja McCravenin yhteistyökumppaneita – mm. basisti Junius Paul, kitaristi Jeff Parker, vibrafonisti Joel Ross – mutta oman merkittävän lisänsä tuo se, että McCraven on samplannyt myös omien vanhempiensa tekemää musiikkia. Scott-Heronin tekstien vahvinta ydintä On Coming from a Broken Home -muistelu kasvamisesta miehettömässä ympäristössä isoäidin luona ja kasvamisesta tässä ympäristössä – näin McCraven yhdistää tuotannon myös levyn teemoihin, vaikkakin uusi ja vanha materiaali sulautuukin yhteen niin saumattomasti että tutustumatta levyn takakannen krediitteihin tai muuhun oheismateriaaliin sitä tuskin panisi merkille.

Jos 60-luvulla alkaneessa kehityksessä tuottajasta tuli yksi muusikoista niin nykyään yhä useammin muusikosta tulee tuottaja ja nykyään tämä ei tarkoita enää välttämättä orgaanisen grooven, jazzin hengen tai spontaaniuuden tunnun uhraamista. Pohjoismaissa tästä saatiin hyvä näyte viime vuonna Petter Eldhin Koma Saxo -levyn jälkituotantotyöstä – tässä kehityksessä maailmanlaajuisesti McCraven on ehkä johtava tekijä ja We’re New Here on siitä tähän mennessä paras esimerkki – onhan tällä kertaa helposti saatavilla niin levyn alkuperäinen asu kuin yksi hyvin erilainen remix-näkemys. Suosittelen erityisesti vertailevaan kuunteluun!

https://www.youtube.com/watch?v=wr2jxBtleMk

https://www.youtube.com/watch?v=poFOls7KklE

Uutta levyä voi tilata Levykauppa Äxän kautta – LP , CD.

• Gil Scott-Heron – laulu, piano (sample)
• Makaya McCraven – tuotanto, rummut, kitara, basso
• Jeff Parker – kitara
• Brandee Younger – harppu
• Joel Ross – vibrafoni
• Greg Spero – koskettimet
• Junius Paul – basso
• Ben Lamar Gay – diddley bow, lyömäsoittimet
• Fred Jackson – saksofoni
• Kim Jordan, Michelle Hutcherson, Tiona Hall, Tyria Stokes – laulu