Paljon on tapahtunut sen jälkeen kun Jazzpossu-blogi aloitti toimintansa marraskuussa 2012. Jazzpossu on siirtynyt takaisin vinyylikauteen ja uusia jazzlevyjä saa taas aivan eri mittakaavassa vinyylijulkaisuina kun vielä 2010-luvun alussa ja kotimaisten jazzjulkaisujen määrä tuntuu räjähtäneen käsiin, blogin alkuaikoina tuli vielä useinkin kirjoitettua ulkomaisista levyistä, mutta nyt levyjä käsittelevät blogijutut ovat melkein pelkästään kotimaisista julkaisuista.

Näiden teemojen tiimoilta ajattelin luoda pienen katsauksen tusinaan suosikeistani tämän vuoden ensimmäisen puoliskon uusien ulkomaisten jazzvinyylilevyjen tarjonnasta. Tässä siis pitemmittä puheitta 12 kovaa LP-julkaisua tältä vuodelta (esittäjän mukaan aakkosjärjestyksesssä).

Charles Lloyd & the Marvels – Tone Poem

Jazzvinyylidiggarit tuppaavat olemaan menneisyyteen katsovaa sakkia. Eikä se mikään ihme ole, onhan jazzmusiikin historia täynnä hienoja julkaisuja joita kelpaa fiilistellä. Niinpä uusia levyjä enemmän tuppaavat kiinnostamaan vanhojen levyjen uudelleenjulkaisut joita vinyylilevyn uudella kukoistuskaudella. Uudelleenjulkaisusarjoista ehkä eniten huomiota on saanut osakseen Blue Noten Joe Harleyn tuottama Tone Poet -sarja  jossa tänä vuonna julkaistiin myös yksi uusi levy – Charles Lloyd & The Marvelsin Tone Poem.

83-vuotiasta Lloydia ei vielä ikä soittohomissa niin hirveästi paina, saksofoni soi yhä tenhoavasti ja uran jälkipuoliskon tuttu soundi on tallella, siinä on tuulenhengähdyksen herkkyyttä mutta myös arvaamatonta seikkailunhalua. Kolmatta kertaa Lloydin kanssa levyttänyt The Marvelsiksi nimetty bändi (Bill Frisell kitarassa, Greg Leisz steel-kitarassa, Reuben Rogers bassossa ja Eric Harland rummuissa) panee myös parastaan – kolmesta Marvels-levystä tämä on ehdottomasti paras. Ornette Coleman ja Thelonious Monk -tulkinnat todistavat bändin ilmaisuvoimasta.

Fergus McCreadie – Cairn

Tutustuin skottipianisti Fergus McCreadien musiikkiin muutamia vuosia sitten kun hän omakustanteena julkaistun debyyttialbuminsa Turas tiimoilta kyseli sähköpostitse jos tietäisin Suomessa jotain esiintymismahdollisuuksia. Nyt kun uuden levyn Cairn julkaisijaksi paljastui profiiliaan jatkuvasti nostanut mm. Verneri Pohjolan ja Aki Rissasen levy-yhtiönäkin tunnettu Edition Records niin arvelin että tulossa lienee suurempi läpimurto tälle lupaavalle nuorelle pianistille ja ainakin brittimedia on hyvin positiivisesti suhtautunut uuteen levyyn.

Cairn onkin mainio paketti modernia pianotriojazzia jossa paikallisen kansanmusiikin vaikutteet tuovat luontevalla tavalla mukavaa lisämaustetta. Melodista, mutta väkevää musiikkia ja ehdottomasti vuoden parhaita pianotriolevyjä – nähtäväksi jää nostaako tämä McCreadien kansainväliseen festivaalisarjaan, brittijazzilla riittää kysyntää, mutta Lontoon seudun moderni fuusio on varsin erilaista musiikkia.

Fire! – Defeat

Saksofonisti Mats Gustafsson on usein free jazzin saralla näyttäytynyt Peter Brötzmannin manttelinperijänä joka ei kaihda ärjyä putkihuutoa ja saattaa tuoda musiikkiin jopa puhdasta noisea kuten projekteissa Merzbowin kanssa. Fire! trio pitää kuitenkin meiningin melko hillityn groovaavana, niin myös uusimmalla levyllä Defeat jossa yllättävänkin pehmeää soundia Gustafsson tuo mukaan huilulla ja Mats Äleklint ja Goran Kajfes vierailevat puhaltimineen tuomassa levyllä vähän isomman kokoonpanon tuntua.

Fire! on tämän vuosituhannen pohjoismaisen freen keskeisiä kokoonpanoja (emme tässä luokittelussa anna sen häiritä, että Gustafsson on asunut jo kymmenisen vuotta Itävallassa) ja jokainen julkaisu on tutustumisen arvoinen – sopii mahdollisesti myös kuuntelijoille jotka eivät kuuntele free jazzia tai jazzia lainkaan.

Floating Points & Pharoah Sanders – Promises

Ehkä vuoden hypetetyin jazzia sivuava levy on ollut tuottaja Floating Pointsin ja legendaarisen Pharoah Sandersin yhteislevy Promises joka tarjoaa tenhoavaa minimalimia. Sama verkkainen tematiikka ja äänimaailma toistuu jokaisessa teoksen yhdeksästä Movementista. Sandersin saksofoni tuo mukanaan inhimillistä karheutta – jazzdiggari toki toivoisi saksofonisolistille enemmänkin tilaa.

Herkkää postminimalismia – jos aiempi Fire! voi sopia jazzia kuuntelemattomien korville niin tämä ehkä sitäkin todennäköisemmin, kyseessä on ehdottomasti cross-over hitti. Levy on aivan kärkisijoilla suositun Rateyourmusic-palvelun vuoden 2021 kaikkien genrejen listalla.

Gary Bartz, Ali Shaheed Muhammad & Adrian Yonge – Jazz is Dead 6

Ali Shaheed Muhammadin ja Adrian Yongen Jazz is Dead -sarja tuottaa uusia levyjä lähes liukuhihnalta – tämän kaksikon instrumentaali hiphop-henkistä musiikkia värittävät levystä toiseen vaihtuvat jazzin ja brasilialaisen musiikin veteraanisolistit. Näistä ehkä eniten omalla kohdalla on kolahtanut tämä kuudes osa jossa solistina on äskettäin 80 vuotta täyttänyt Gary Bartz joka tuntuu elävän uutta kukoistuskautta monin onnistunein uusin julkaisuin ja vierailuin viime vuosina.

Jazz ja hip hop elävät yhä vireää symbioosia, JID on tässä maailmassa ehdottomasti keskeisiä seurattavia ilmiöitä siitä jazzimmasta puolesta nauttiville joka näyttää saavuttaneen vinyylidiggarien keskuudessakin jo kohtuullisen suosion.

Immanuel Wilkins – Omega

Saksofonisti Immanuel Wilkinsin debyyttilevy Omega ehti jo viime vuonna Jazzpossun ulkomaisten top 5:n, mutta nostetaan se nyt uudestaan esille sillä levy sai vinyylijulkaisunsa vasta tänä vuonna – todennäköisesti levyn saavuttaman menestyksen takia, New York Times lehti mm. nosti levyn viime vuoden jazzlevyjen ykköseksi.

LP-julkaisu innosti myös kuuntelemaan levyä uudestaan ja kuuntelua on kertynyt taas paljonkin, levy on huippuhetkillään uutta amerikkalaista jazzia parhaimmillaan ja Wilkinsistä ja hänen kanssaan yhteistyötä tehneestä Joel Rossista jota ei tosin tällä levyllä kuulla voisi ennustaa tulevan 2020-luvun amerikkalaisen jazzin kärkinimiä.

James Brandon Lewis Red Lily Quintet – Jesup Wagon

Free-ilmaisu käsittää nykyään kokonaisen spektrin vapaata improvisointia eri tavoin hyödyntävää musiikkia. Monet puhuvat erikseen free jazzista ja free improvisationista tai vain freestä tehdäkseen eron jazzin henkeä ja elementtejä säilyttävästä musiikista ja nämäkin konventiot romukoppaan heittävästä.

Halusi asiaa näin luokittelevasti lähestyä tai ei niin saksofonisti James Brandon Lewisin musiikki edustaa jazzin perinteissä kiinni olevaa freetä tenhoavimmillaan ja Red Lily Quintetissa soittaa kovia luita – bassossa free jazz bassonsoiton suurmies William Parker ja kornetissa Kirk Knuffke joka on jazzpiireissä varsin aliarvostettu soittaja jonka omat levyt ovat aina tsekkaamisen arvoisia.

https://www.youtube.com/watch?v=vpDXuai8UIw&ab_channel=RouletteIntermedium

Natural Information Society & Evan Parker – descension (Out of Our Constrictions)

Onpa Internetissä nähty meemejäkin jotka vihjailevat tämän chicagolaisen Natural Information Societyn ja Evan Parkerin minimalistisen toistavien kuvioiden värittämän yhteislevyn olevan se parempi levy verrattuna Floating Pointsin ja Sandersin Promisesiin.

Oli miten oli, ainakin tämä neliraitainen livenä Lontoon Cafe OTOssa äänitetty reilun tunnin setti tarjoaa vähän orgaanisempaa ja hämyisempää tunnelmaa – hypnoottisia hetkiä!

Portico Quartet – Terrain

Portico Quartet edusti ensimmäisen levynsä ilmestymisen aikaan brittijazzin silloin uutta, mielenkiintoista aaltoa – vähäeleiset äänimaisemat ja melodinen yleisote muistuttivat pohjoismaisesta nykyjazzista ja toisaalta olivat selvästi mm. The Cinematic Orchestran hengenheimolaisia, mutta lähempänä akustista jazzilmaisua. Bändin ensimmäiset levyt innoittivat allekirjoittanutta silloin seuraamaan brittiskeneä ja sen uusia suuntia tarkemmin.

Sen jälkeen Portico on muuttanut suuntaansa muutamaankin otteeseen. Bändin soundia on usein määritellyt steel drum -rummun kaltainen hang drum joka yhdessä vaiheessa lähti paletista kun bändi kokeili hetken elektronisempaa suuntaa. Sen jälkeen uusimmat levyt ovat olleet eri tyylien synteesejä – uusin Terrain on vahvasti postminimalistinen teos, mutta äänimaailma on lähempänä akustista kuin elektronista – modernia tyylimusiikkia vähäeleiseen fiilistelyyn ja rentoiluun.

Sons of Kemet – Black to the Future

Voisi sanoa, että Portico Quartetin aaltoa seuraava, merkittävästi isompi ja pitempi aalto brittijazzissa joka vieläkin on voimissaan alkoi Shabaka Hutchingsin johtaman Sons of Kemetin ensimmäisestä levystä 2013 ja moni suomalainen jazzdiggari tutustui näihin uusiin tunnelmiin joiden vahvaksi johtohahmoksi Hutchings on muodostunut varmasti allekirjoittaneen tavoin ensimmäisen kerran Tampere Jazz Happeningissa 2014.

Seitsemän vuotta myöhemmin Impulse!n julkaisema Black to the Future oli ehkä vuoden etukäteen odotetuin jazzjulkaisu ja Sons of Kemet tuntuu nyt ehkä vielä vahvemmin suunnannäyttäjältä kun palettiin on lisätty yhteiskunnallisesti kannanottavaa rappia. Tämän brittijazzin uuden aallon hype on ehkä hieman parin vuoden takaisesta huipusta laantunut, mutta se lienee yhä jazzmaailman merkittävin uusi suuntaus ja Sons of Kemet on tänä vuonna uusissa julkaisuissa sen vahva ykkösnimi – avainjulkaisu.

Livenä meininkiä pääsee kokemaan Helsingin Juhlaviikoilla Huvila-teltassa 2.9. – kaksi settiä tarjolla, 18:00 ja 20:45.

Vijay Iyer, Linda May Han Oh, Tyshawn Sorey – Uneasy

Pianisti Vijay Iyer on ollut ehkä 2000-luvun tasaisesti kriitikoiden ylistämin jazzmuusikko, vuoden muusikko, pianisti, bändi tai levy palkintoja on tullut esimerkiksi Downbeatin äänestykissä ties kuinka monta eikä suotta sillä Iyerin levyt ja erityisesti live-esiintymiset joita on Suomessakin saatu monesti kokea ovat lähes poikkeuksetta huippuluokkaa.

Näin on myös uuden triolevyn Uneasy tapauksessa – trio ei ole vanha tuttu Iyerin trio vaan nyt mukana ovat basisti Linda May Han Oh ja rumpali Tyshawn Sorey joka on tosin toisinaan soittanut myös Iyerin pitkäaikaisen trion rumpalina Marcus Gilmoren tilalla – esimerkiksi Helsingissä We Jazz 2015-keikalla.

Yksi tämän vuosituhannen uuden jazzin keskeisistä hahmoista ei petä – Uneasy edustaa jazzin terävintä kärkeä vuonna 2021.

Work, Money, Death – The Space in Which the Uncontrollable Unknown Resides, Can Be the Place from Which Creation Arises

Yhdysvaltojen ulkopuolella uskalletaan usein kopioida vanhojen jazzmestarien tyylejä ja tunnelmia vähän härskimmin kuin jazzin kotimaassa. Erityisesti viime vuosikymmenen aikana vahvasti uutta tulemista tehnyt spiritual jazziksi kutsuttu musiikki on usein vahvasti pastissin makuista, mutta tämähän ei tietenkään aina menoa haittaa.

Nämä ovat keskeiset mietteet saksofonisti Tony Burkillin johtaman Work, Money, Death -kokoonpanon uuden levyn ympärillä jonka kahdessa LP:n puolen mittaisessa raidassa on niin vahva Alice Coltranen ja Pharoah Sandersin maku että suorien vaikutteiden ottamista ei voisikaan kieltää. Koska Coltrane ja Sanders ovat kuitenkin spiritual jazzista puhuttaessa tyylin alfa ja omega ei tämä kuitenkaan tämän henkisen jazzin ystävälle ole ollenkaan negatiivinen asia. Ken toivoo lisää uutta musiikkia Sandersin hengessä lienee tähän levyn oikein tyytyväinen – itse ainakin olen nauttinut erityisesti B-puolesta Dawn.