Yazz Ahmed

Tein tänä vuonna yhden päivän täsmäiskun 40. juhlavuottaan viettäneeseen Tampere Jazz Happeningiin johon oli saatu koottua vähän poikkeavista olosuhteista huolimatta täyspainoinen ohjelmisto.

Iltapäivä Pakkahuoneella alkoi brittitrumpetisti Yazz Ahmedin setillä. Ahmed aloitti perinteisemmän jazzilmaisun parissa, mutta teki läpimurtonsa nelisen vuotta sitten La Saboteuse levyllä löydettyään arabialaisen musiikin vaikutteet Bahrainilaisten juurtensa kautta – itsekin nostin tämän levyn vuoden 2017 parhaiden joukkoon. Tällä tiellä Ahmed jatkoi vahvoille naisille omistetulla Polyhymnia -levyllä ja pääasiassa näiden kahden levyn materiaalia kuultiin nyt Ahmedin kanssa rumpali Martin Francen, vibrafonisti Ralph Wyldin ja basisti Dave Manningtonin muodostaman yhtyeen esittämänä.

Ahmed vieraili Pori Jazzeilla 2018 hieman isomman kokoonpanon kanssa, silloin livetulkinta jäi hieman huteraksi, nyt musiikin parasta ydintä oli tavoitettu selkeästi paremmin ja kolme yhteennivottua kappaletta setin alkuun pääsi jo aika hyvään flow’hun.

Ei ehkä vielä unelmien setti tällä materiaalilla – live-esityksen soisi vielä kohoavan korkeammalle, mutta liikkeellä oikeaan suuntaan.

• Yazz Ahmed – trumpetti
• Martin France – rummut
• Ralph Wyld – vibrafoni
• Dave Mannington – basso

Roberto Ottaviano – Eternal Love Quintet

Sitten iltapäivän ohjelmassa seurasi päivän positiivisen yllättäjä – italialaissaksofonisti Roberto Ottaviano josta en tiennyt etukäteen juuri mitään.

Festarin materiaali oli tarttunut “paremman puutteessa” Ottavianon hieman harvinaiseen pääsoittimeen – sopraanosaksofoniin – mutta kvintetin tarjonta osoittautui soitinvalintaa verrattomasti monipuolisemmaksi kokemukseksi, sillä pääosaan nousi suuri tyylien ja tunnelmien kirjo jonka bändi loihti.  Tyylit vaihtelivat kauniin melodisesta abstraktiin freehin ja vähän kaikkeen siltä väliltä ja mikä parasta kaikki toteutettiin erittäin määrätietoisesti niin että lopputulos ei ollut hämmentävä sekamelska vaan siirtymät olivat luontevia ja kaikki liikkeet harkitun oloisia. Erityisen vaikutuksen teki pianisti Alexander Hawkins joka liikkui eri tunnelmissa kameleontinomaisesti vaikkapa McCoy Tynerista Cecil Tayloriksi hetkessä muuntautuen.

Coltrane – Lacy – Dolphy – Mingus – Coleman – Haden, monien jazzin suurten henki oli vuoroin setissä läsnä. Jälkikäteen kuunneltuna Eternal Love -nimeä kantava levy ei tee tälle hienolle kokoonpanolle oikeutta, komea esitys.

• Roberto Ottaviano – saksofoni
• Marco Colonna – klarinetit
• Alexander Hawkins – piano
• Giovanni Maier – basso
• Zeno De Rossi – rummut

 New Brazilian Funk

Iltapäiväohjelmiston päättäneestä norjalais-brasilialaisesta New Brazilian Funkista pitää nimen lisäksi vähintään tietää, että sen on koonnut free-tykittelystä tunnettu rumpali Paal Nilssen-Love että pääsee kartalle minkälaisesta projektista oli kyse.

Melkoista tykittelyä, paahtoa ja skronkkia olikin luvassa tässä free funk -rymistelyssä, mutta oli se Brasiliakin läsnä, oli cuican ääntä ja paikoin Naná Vasconcelos/Egberto Gismonti henkistä tunnelmaa.

Välillä jaksan kovaa rymistelyä, mutta nyt en kyllä oikein jaksanut ja piti ottaa vähän kovaääniseen yhtyeeseen etäisyyttä. Vähän kauempana Klubin äänentoiston läpi filtteröitynä kuului jo vähän selkeämmin.

• Felipe Zenicola – sähköbasso
• Frode Gjerstad – alttosaksofoni
• Negro Leo – kitara
• Paal Nilssen-Love – rummut, lyömäsoittimet, Paiste-symbaalit
• Paulinho Bicolor – cuica

Sonic Decode

Ruokatauon jälkeen olin valinnut iltaohjelmaksi kotimaisin leaderein vedetyn intiimimmän Telakan, sillä tarjolla oli kolme mielenkiintoista kokoonpanoa joita en ollut ennen nähnyt livenä.

Ensin vuorossa oli Esa Pietilän, Raoul Björkenheimin ja Janne Tuomen muodostama Sonic Decode jonka setti alkoi pienellä juhlistuksella sille, että  jo ensimmäisessä Jazz Happeningissa 1982 esiintynyt Björkenheim on festivaalin historian eniten esiintynyt muusikko 19 esiintymisellä.

Ja sitten päästiin musiikin pariin, kuultiin tunti seikkailullista ja vuoropuhelun omaista vapaan abstraktisti aaltoilevaa, mutta ainakin osittain sävellettyä musiikkia josta käytetyt nuotit todistivat.  Oli Pietilälle ominaista melodisten juoksutusten sävyttämää, mutta alati etsivää puhallusta ja Björkenheimilta paikoin jopa leikkisää ja soittokumppanit haastavaa sotitoa. Tuomen kahden bassorummun tukema patteri kumisi shamanistisen alkuvoimaisesti.

Hienoa ja luovaa musiikkia joka toimi Telakan intiimissä ympäristössä – tällaisia elämyksiä Tampere Jazz Happeningilta jo osaakin odottaa.

• Esa Pietilä – saksofoni
• Raoul Björkenheim – kitara
• Janne Tuomi – rummut, lyömäsoittimet

Iro Haarla Electric Ensemble

Seuraavaksi vuorossa oli Iro Haarlan juuri festivaalin alla levyn julkaissut sähköinen Electric Ensemble joka vei Haarlan tuttua sävelkieltä ja tematiikkaa äänimaailmaltaan uusiin suuntiin. Sähköisyyttä saatiin Haarlan koskettimista, paikoin Ulf Krokforsin sähköbassosta ja etenkin Jukka Orman kitarasta. Lopputulos oli tummempaa paahtoa ja väkevämpää vääntöä kuin Haarlan kokoonpanoilta on yleensä saatu, mutta luontoa ja inhimillisyyttä puolustava tematiikka oli silti tuttua ja olipa mukana joku tuttu sävellyskin – ainakin komeasti soinut Standing Rock oli ennestään tuttu. Orman ja saksofonisti Sami Sippolan jylhä soitto toivat musiikkiin melodisen progen tunnelmaa.

• Iro Haarla – koskettimet
• Aniida Vesala – rummut, lyömäsoittimet
• Ulf Krokfors – basso
• Sami Sippola – saksofoni
• Jukka Orma – kitara

Reignition

Lauantain jo vaihduttua sunnuntaiksi palattiin perinteisempiin jazztunnelmiin kun lavalle nousi pasunisti Kasperi Sarikosken Reignition.

Homman nimenä oli sytyttää uudestaan liekkiin viime vuonna ilmestyneen 3+1 -levyn materiaali livenä hieman vahvistetulla kokoonpanolla. Levyn ydintrio oli Sarikoski, chililäissyntyinen basisti Simón Willson ja italialaisrumpali Francesco Ciniglio, tämän lisäksi tuo +1 – pianisti Christian Li on nyt mukana levyn yhden raidan sijaan täysipainoisesti ja lisää solistista voimaa tarjoaa vielä saksofonisti Jouni Järvelä. Ulkomaisia soittajia ja Sarikoskea yhdistävät New York, jossa opiskellessaan kaikki sai alkunsa. Tarjolla oli siis nyt harvinaisen pasunistin trion sijaan ehkä vähän tavanomaisempi jazzkattaus monin solistein.

Kuten Ottavianon porukka aiemmin päivällä niin myös Reignition oli livenä verrattomasti liekehtivämpi kuin levyllä. Sarikosken kokoama nuori ryhmä huokui jazzin soittamisen taitoa – kyllä New Yorkissa nämä hommat osataan. Suomalaiset puhaltajat saivat panna parastaan ja ehkä silti kompin toimivuus ihastutti setissä eniten. Basisti Willson oli mainion napakka soittaja jonka soitosta välittyi terävästi niin rytmi kuin melodiakin, Ciniglio soitti monipuolisesti ja setin loppupuolen rumpusoolo sai toivomaan että olisi voinut sooloilla enemmänkin ja pianisti Lin komppaus loi hyvän pohjan ja sooloissa oli hyvää melodista ulottuvuutta.

• Kasperi Sarikoski – pasuuna
• Jouni Järvelä – saksofonit
• Christian Li – piano
• Simón Willson – basso
• Francesco Ciniglio – rummut