Pientä sadetta on saatu Kirjurinluodolla kaikkina pääpäivinä Pori Jazzeilla, mutta säätiedote lupasi synkintä säätä lauantaille. Tämä ei kuitenkaan yleisöä hirveästi tuntunut pelottavan – siinä missä festarialueen auetessa kahdelta muina päivinä pystyi kutakuinkin suoraan kävelemään sisään oli lauantaina jo jonotusta kun varhain parhaita paikkoja varaamaan tulleiden piknikjazzvieraiden reppuja tarkastettiin

Gretchen Parlato

Photo: Olli Sulin

Lauantaille oli buukattu nimekkäitä amerikkalaisia jazzlaulajia kaksin kappalein. Gretchen Parlato sai avata Lokkilavan ja tämän jazzlavan illan sitten päättää amerikkalaisten kriitikkojen maailmassa kutakuinkin ylivoimainen tämän hetken jazzlaulajien ykkönen Cecile McLorin-Salvant.

 

Jo etukäteen kiinnitin huomiota että Parlatolla on laulajaksi bändissään varsin nimekkäät instrumentalistit – pianossa Taylor Eigsti, bassossa tänään myös Charles Lloydin bändissä festareilla soittava Reuben Rogers ja rummuissa aviomiehensä Mark Guiliana. Säestäjien korkea taso kuului heti, en aina laulujazzista jaksa innostua mutta hyvältä kuulostavat soittajat nostavat kyllä heti kiinnostusta.

Parlaton uusin levy on brasilialaisteemainen, mutta setissä kuultiin laaja otos monien levyjen materiaalia, joskin mukaan mahtui brasilialaistakin musiikkia osittain portugaliksi laulettunakin, mutta myös mm. päälavan illan viimeisen esiintyjän Simply Redin biisi ja muutama onnistunut modernimpi jazzstandardisovitus. Herbie Hancockin jazz-funk kauden ytimestä Thrust-levyltä löytyvästä Butterflysta on tullut ehkä hieman yllättäen erittäin suosittu biisi laulettuna versiona. Tämä bändi osoitti että se toimii myös akustisena versiona erinomaisesti. Wayne Shorterin Footprints oli sovitettu etäämmäs alkuperäisestä 60-luvun klassikosta, mutta oli kuitenkin tunnistettava ja kutkuttavan erilaisena tulkintana toimi hienosti.

Hellyttäväksi lopuksi lavalle saatiin mukaan laulamaan vielä Parlaton ja Guilianan poika Marley Guiliana joka vierailee myös Parlaton uusimmalla levyllä. Tämä biisi meni tosin pitkälti ohi sillä oli aika lähteä jo Poriljongin suuntaan kohti seuraavaa jazzsettiä.

• Gretchen Parlato – laulu
• Taylor Eigsti – piano
• Reuben Rogers – basso
• Mark Guiliana – rummut
• + Marley Guiliana – laulu

F# feat. Pepa Päivinen

Poriljongin lauantain ohjelmiston avasi Sid Hillen F# vahvistuksenaan Pepa Päivinen. Ennakkoluulottoman hillittömästä äskettäin toisen levynsä julkaisseesta F# triosta (sähköbassossa Jori Huhtala ja rummuissa Markus Ketola) ei ehkä osaa odottaa muuta kuin arvaamattomuutta ja melkoinen keitos erilaisia hetkiä tarjoiltiin nytkin.

Liekö mitään musiikkityyliä jota F# ei ehkä voisi hetken soitella? Tai ainakin improvisoidun musiikin vapaassa kehikossa jotenkin tulkittuna. Yllättävän saumattomasti setin aikana tunnelma saattoi mennä Huhtala säröbasso groovesta, In A Silent Wayn mieleen tuovaan sähköpianon johtamaan jaksoon ja siitä sitten kohta jonkinlaiseen latin grooveen. Päivisen monet puhaltimet toivat lisäulottuvuuksia – baritonisaksofoni vei free jazzin voimakkaisiin maisemiin ja huilut meditatiiviseen suuntaan. Välillä ujeltaa Hillen theremin ja kaikenlaista kilkutinta ja rytmimunaa löytyy rytmiikkaa korostamaan tarpeen tullen ja välillä täysin rauhoitutaan kuin tuutulauluun.

Tyylien ja tunnelmien vaihtelu vaikuttaa hillittömältä, mutta jotenkin bändi tekee sen kuitenkin hallitusti. Tapahtui se sitten tarkkaavaisen kuuntelun tai suunnittelun tuloksena niin siirtymät tapahtuvat yllättävän sulavasti ja saumattomasti bändiltä kokonaisuutena.

• Sid Hille – koskettimet, theremin, lyömäsoittimet
• Jori Huhtala – basso
• Markus Ketola – rummut
• Pepa Päivinen – saksofonit, huilut, lyömäsoittimet

Linda Fredriksson Juniper

Linda Fredrikssonin Juniper on ehdottomasti viime vuosien parhaita kotimaisia improvisoidun musiikin levyjä joka on saanut laajasti huomiota ja tunnustusta myös jazzpiirien ulkopuolella. Yksi levyn vahvuuksista on, että sitä ei ole tuotettu perinteiseen jazztyyliin vaan enemmän singer-songwriter henkisesti kappale kerrallaan rakentaen ja hyvin mieleen jäävistä  vahvoista kappaleista muodostuu sitäkin vahvempi kokonaisuus.

Livekokoonpanolla esitettynä Juniperin luonne hieman muuttuu, nyt saa tilaa soittajien interaktio ja improvisointi ja tilaa kelpaakin antaa kun Fredrikssonin kanssa soittamassa ovat Tuomo Prättälä, Mikael Saastamoinen ja Olavi Louhivuori.

Fredrikssonin vahvat melodiat loivat kuitenkin vieläkin sen rungon jonka päälle kaikki rakentui, mutta myös pitempiä sooloja ja kehittelyjä innolla kuunteli kun materiaali oli jo hyvin tutuksi levyltä tullut. Prättälän hento ja kaunis lopetus Nana – Tepalle kappaleessa sävähdytti ja Puun laulu eli Pinetree Song meni Prättälän soolon ajan ihan perinteiseksi svengaavaksi jazziksi. Bändin soundi oli laitettu ulkolavalle kohdalleen – erityisesti Louhivuoren rumpusoolosta kuului että “stadionrumpu”-slideriä oli väännetty riittävästi että soitto kuului nyanssien kuitenkaan katoamatta.

Ihan kaikkea bändin muilla keikoilla kuultua livemateriaalia ei saatu tiukkaan festarituntiin mahdutettua, mutta kun nimikappale Juniper päätti setin väkevästi niin saattoi vain todeta kokonaisuuden olleen erinomainen.

• Linda Fredriksson – saksofonit
• Tuomo Prättälä – koskettimet
• Mikael Saastamoinen – basso
• Olavi Louhivuori – rummut

Jussi Fredriksson Trio

Pianisti Jussi Fredrikssonin trion uusin levy Archipelago Sea Tales sai innoituksensa merestä ja saaristosta ja saariston elämästä. Tarinat ja taustat olivat punaisena lankana myös Poriljongin setissä kun Fredriksson kertoi spiikeissään tarinoita kappaleiden taustoilta.

Levyllä on paikoin hyvää intensiteettiä ja se on ehkä muodostunut suosikikseni Fredrikssonin kaikista levyistä. Vahvoja sävyjä tavoitettiin paikoin hyvin myös Poriljongissa. Katettu ilmaislava on osoittautunut akustiikaltaan mainioksi tilaksi – siellä tuntuu olevan bändeille selvästi helpompi kuulostaa hyvältä kuin isomalla Lokkilavalla. Nytkin paikoin trio sai aikaan vielä kovempaa meininkiä kuin levyllä, erityisesti lokkien ja merikotkien kinastelusta innoittunut Chase vedettiin räväkästi.

• Jussi Fredriksson – piano
• Jori Huhtala – basso
• Mika Kallio – rummut

Charles Lloyd feat. Bill Frisell

Saksofonisti Charles Lloyd oli jo 60-luvun lopulla yksi maailman suosituimmista jazzartisteista. Nykyään muutaman vuoden Junnu Aaltosta nuorempi Lloyd kuuluu pieneen joukkoon mielenkiintoisimpia yli 80 vuoden iässä uutta musiikkia julkaisevista jazzmuusikoista.

Suomessa Lloydia on festareilla nähty viime vuosina tasaiseen tahtiin ja hänen omintakeinen höyhenen kevyt ja pehmeä soittonsa tuntuu pysyneen vuosista huolimatta lähes ennallaan. Se tenho mikä teki aikoinaan Forest Flowerista suositun kappaleen on ennallaan.

Bändin kokoonpano oli hieman eri kuin odotettiin. Ennakkoon mainittu kitaristi Bill Frisell oli toki mukana, mutta lavalle saatiin myös toinen kitaristi Marvin Sewell joka on tehnyt viime vuonna paljonkin yhteistyötä Lloydin kanssa ja tämän vuoden kiertueellakin osan ajasta soittanut  Julian Lagen kanssa Lloydin bändin kahden kitaristin versiossa. Sewell soitti myöhemmin illalla myös Cécile McLorin Salvantin bändissä, joten oli luontevaa että hänet saatiin nytkin lavalle.

Frisell tyytyi setissä pitkälti mukanafiilistelijän rooliin. Hän on säilyttänyt lapsenomaisen innon musiikintekoon ja silloinkin kun hän ei ota bändissä isoa roolia on hauska katsella mestarikitaristin innostumista kun löytyy tilanteeseen erityisen sopiva sointu tai nuotti tai joku toinen muusikko saa hyvän idean.

Vaikka Lloyd on suurimpia vielä esiintyviä legendoja niin onneksi homma ei mene pönötykseksi. Settiin kuului useampi hauska ja leikkisäkin veto jotka laittoivat pakostikin hymyilemään. Huipennuksena tältä osastolta kuultiin tietysti lopuksi se Forest Flower.

• Charles Lloyd – tenorisaksofoni, huilu
• Bill Frisell – kitara
• Marvin Sewell – kitara
• Reuben Rogers – basso
• Kendrick Scott – rummut

Hector Reimagined

Syvältä uhkien ja mahdollisuuksien mailta tuli päälavalle Ted Curson -palkinnon voittaja Valtteri Laurell Pöyhöseltä tilattu kattaus Hectorin kappaleita jazzyhtyeelle sovitettuna. Tehtävä ei ole aivan helppo sillä Hectorin tuotannosta ei ole ollenkaan ilmeistä mitä kappaleita valittaisiin ja mihin tyyliin ne sovittaisi jazzmuusikoille.

Kun Charles Loydin setin jälkeen pääsin päälavalle niin soi instrumentaaliversio Olet lehdetön puu -kappaleesta ja ainakin pahimmat uhkakuvat alkoivat häälentyä sillä seitsemän soittajan bändi kuulosti hyvältä ja Hectorin melodia näytti taipuvan hyvin instrumentaaliksi.

Setin edetessä en ihan tiennyt miten suhtautua. Liisa pien’ instrumentaali ei oikein iskenyt ja sitten saatiin laulajiakin lavalle kun Aili Ikonen tuli lavalle. Lumi teki enkelin eteiseen vältti kaluttuun klassikkoon liittyvät sudenkuopat olemalla yllättävän mystisesti sykkivä versio Ikosen oman tuotannon syvän päädyn tapaan – kuulosti varta vasten laulajalta tehdyltä sovitukselta! (tähän väliin oisi kyllä räjäyttänyt pankin yhtäkkiä riipaista Esa Katajavuori preimagined hengessä Hammond-hölkkäversio).

Setti ei kuitenkaan oikein jaksanut loppuun asti. Toisena Reimagined-osuuden solistina toimineen Jesse Markinin tulkitsemana Herra Mirandos –levyn Atlantis tuntui menevän överiksi kertosäkeen Atlantis! -huutelussa ja meneväksi rapiksi vähän Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana hengessä sovitettu noin tunnin Reimagined-setin päättänyt Työttömän arkiviisu meni jo korniksi.

Pikaisen roudauksen jälkeen lavalle tuotiin puoleksi tunniksi vielä itse Hector Power Bandeineen. Hetkellinen huvitus siitä että lavallehan juuri tuotiin Esa (vaikkakin Kotilainen) ja Hammond-urut ei kestänyt pitkään. Arvosta Hectoria lauluntekijänä ja pidän paljonkin joistain hänen levyistään ja voisin hyvinkin kuvitella itseni kokemassa Hector-nostalgiaa, mutta tasapaksu Neil Youngin Keep On Rocking In the Free Worldin -veivaus ei ole sitä Hectoria mitä kaipaan enkä montaa biisiä kestänyt. Musiikki kuului toki tauolla olleelle Lokkilavalle asti ja Stadio-Hectorin kaukaiset kaiut ehtivät vähän häiritäkin settiään aloittanutta Cécile McLorin Salvanttia.

• Valtteri Laurell Pöyhönen – koskettimet, sovitukset
• Aili Ikonen – laulu
• Jesse Markin – laulu
• Max Zenger – saksofonit
• Adele Sauros – saksofonit
• Janne Toivonen – trumpetti
• Kaisa Mäensivu – basso
• Jaska Lukkarinen – rummut
• Abdissa “Mamba” Assefa – lyömäsoittimet

 

• Hector & Power Band

Cécile McLorin Salvant

Amerikkalaisissa jazzpiireissä tuntuu vallitsevan vahva konsensus siitä, että Cécile McLorin Salvant on tämän hetken jazzlaulajien ykkönen. Lokkilavan ohjelmiston päättänyt setti antoi hieman osviittaa siitä miksi vaikka toisaalta se jäi myös hieman vaisuksi ja uuden persoonallisen Ghost Song -levyn henkeä ei tavoiteltu ja setti vedettiin aika rennosti..

McLorin Salvantin suurimmalta vahvuudelta tuntui materiaalin monipuolisuus. Jazzin, soulin ja r&b:n lisäksi klassisen laulun opiskelijana aloittaneelta laulajalta löytyi avarakatseisuutta ja monipuolisuutta. Vaikka Kurt Weillin teatraalinen Pirate-Jenny alkoi jo tuntua pitkälti niin se oli oiva esimerkki, että McLorin Salvant tekee luontevasti asioita joita ei jazzlaulajilta kuule.

• Cécile McLorin Salvant – laulu
• Marvin Sewell – kitara
• Sullivan Fortner – piano
• Paul Sikivie – basso
• Keita Ogawa – lyömäsoittimet

Lauantain jamit

Lauantaina Kehräämössä oli jälleen hyvä määrä yleisöä jo paikalla kun Kirjurinluodosta ehdimme paikalle vaikka vähän ennakoiden lähdimme Lokkilavalta taivaltamaan. Lauantain avaussetin leaderina toimi Adele Sauros ja teemana spiritual jazz joka oli oiva valinta sillä saatiin kuulla sekä onnistunutta Coltrane-tulkintaa (Resolution A Love Supremenlta) että Sauroksen omia teemaan sopivia sävellyksiä. Virsi sateelle oli herkkä ja Jazzanova puolestaan vahva modaalinen tykittely johon mukaan saatiin jami-isäntä Gunu Karjalainen.

Muutaman tunnin aikana ennenkuin yöjuna kutsui jamilavalla ehtivät vierailla mm. Reiska Laine, Vid Sketa, Aleksander Paal, Vova Shafranov, Jussi Fredriksson, Ilmari Heikinheimo ja Kaisa Mäensivu.

Mutta olipahan taas kerrakseen jazzia. Kolmeen päivään tuli kuultua noin 30 tuntia livemusiikkia. Muutaman poikkeusvuoden jälkeen Poriin oli koottu oiva ohjelmisto ja uusi jamipaikkakin tuntuu jo vetävän väkeä. Järjestelyt toimivat jo nyt aika tutun oloiseen tyyliin. Ehkä monet yleisössä eivät tosin ole tajunneet että seilaamalla ilmaisen Poriljongin ja maksullisen Lokkilavan väliä saa luotua todelliset jazzfestarit – Poriljongin ohjelma on virallisilla sivuilla hieman syrjässä. Kaiken kaikkiaan onnistuneet festarit!

Ja jazzfestarikesähän on vielä parhaassa vauhdissa. Ensi viikonloppuna on tarjolla  ainakin Helsingissä We Jazzin Odysseus, Laitilassa JazzKukko ja Korppoossa Korpo Sea Jazz. Sitä seuraavalla viikolla Helsingissä Jazz-Espa, Turussa Turku Sea Jazz, Kokkolassa Kokkola Sea Jazz ja Raahessa Rantajatsit (oiskohan muuten riittävästi saatu jo merellistä tematiikkaa suomalaisten jazzfestarien nimiin…). Nähdään festareilla!