Espoon perinteinen 28. kerran järjestettävä April Jazz -festari avattiin tällä kertaa poikkeuksellisesti Helsingin puolella Finlandia-talolla. Avauskonserttiin oli saatu tähdeksi Cassandra Wilson, joka on yksi viime vuosikymmenten palkituimmista jazz-laulajista.
Wilsonin suuri läpimurto tuli vuonna 1993 Blue Light ‘Til Dawn -levyllä, joka aikoinaan vapautti jazz-laulajat iänikuisista pianotrioista ja vanhojen standardien jauhamisesta ja avasi oven Norah Jonesin kaltaisille menestysartisteille. Menossa oleva kiertue juhlistaa Blue Light ‘Til Dawnin 20 vuotisjuhlaa ja suurin osa keikan materiaalista olikin 90-luvun tuotantoa.
Keikka avattiin viisihenkisen bändin Cassandrattomalla introbiisillä. Hetken huoletti jo salin akustiikan ja äänentoiston tila kun kaiku puuroutti niin kitaraa, bassoa kuin pianoakin, mutta onneksi soundi parani illan mittaan.
Sitten saatiin lavalle Cassandra itse. Vuodet ovat tuoneet hieman lisää tummaa sävyä Wilsonin ääneen ja heti alkutahdeista huomasi että ollaan suuren lahjakkuuden äärellä. Sovitukset oli vedetty alkuperäistä Blue Light ‘Til Dawnia huomattavasti suorempaan, levyllä on melko vahva maailmanmusiikki-viba, mutta nyt mentiin paljon perinteisemmällä bändisoundilla vahvimpana poikkeuksellisena elementtinä Gregoire Maret’n huuliharppu.
Jotain kuitenkin tuntui alkuhetkillä puuttuvan. Biisit kuten You Don’t Know What Love Is ja Skylark soljuivat ohitse ilman suurempia tunnekuohuja. Alkupäästä oikeastaan vain Robert Johnson -versiointi Come On In My Kitchen jäi positiivisesti mieleen jalanvipatusta aiheuttavana reteämpänä blues-groovena.
Cassandrakin pani melko monipäisen yleisöjoukon flegmaattisuuden merkille – pisimpänä välispiikkinä saatiin kuulla piikittelyä puoli vuotta pimeydessä viettävän oudon kansan jähmeydestä jii-än-ee.
Kun pientä nostatusta tunnelmaan toi Miles Davis -tribuutti Run the Voodoo Down, jossa Cassandra itsekin innostui vähän soittelemaan punaista Telecasteria niin virittelin mielessä teoriaa jossa luulin keikan kaivanneen enemmän menobiisejä, mutta totuus olikin toinen…
Keikan käännekohdaksi muodostui afrikkalaisheimorytmitetty versio Sankofasta jonka täyteläinen soundi nosti yhtäkkiä kuin taikaiskusta tunnelmaa muutaman pykälän. Kappale päättyi John Davisin pitkään ja tyylikkääseen rumpusooloon joka keräsi siihen asti konsertin isoimmat aplodit. Suoraan rumpusoolosta kiidettiin Joni Mitchellin Black Crow’hun joka on ehdottomasti Joni-fani Jazzpossun suosikkibiisejä Wilsonin repertuaarista. Siinä puolestaan kuultiin Gregoire Maretin hieno huuliharppusoolo joka taisi kerätä rumpusooloakin komeammat aplodit.
Keikan huipputroikan kruunasi erittäin hieno versio Glen Campbellin aikoinaan kuuluisaksi tehneestä Wichita Linemanista, josta on vuosien varrella tullut ehdottomasti yksi Jazzpossun suosikkicountrybiiseistä.
Tästä lähdettiin loppulaskuun Maret’n ja kosketinsoittaja Jon Cowherdin duo-fiilistelyllä. Jonkunlaista loppunousua haettiin punaisilla valoilla ja volumen nostolla varsinaisen setin viimeisellä vedolla Last Train to Clarksville, mutta Jazzpossun mielestä Wilsonin levytetty versio New Moon Daughter –levyltä tai tämä keikalla kuultu ei oikein tee kunniaa alkuperäiselle Monkees-biisille eikä Wilsonin tulkitsijankyvyille.
Encoressa päästiin vielä onneksi todellisten herkkuhetkien pariin. Neil Youngin Harvest Moon muuttui kuulaan kauniiksi ja pysäyttäväksi biisiksi ja osoitti, että Youngin musiikin tenho ei ole vain Youngin kulmikkaan rosoisuuden ansiota ja niistä voi hioa varsin erilaisiakin timantteja. Ehkä illan paras tulkinta tässä mielessä!
Keikan jälkeen jäi yksi ajatus päällimmäisenä mieleen. Monet instrumentaalijazzbändit saavat biisin kuin biisin muutettua omakseen ja hyvä bändi voi helposti nousta sävellyksien yläpuolelle, mutta ilmeisesti jazzlaulajat maailman huipullakin ovat enemmän sävellysten ja sovitusten toiminnan armoilla.
- Cassandra Wilson, laulu
- John Davis, rummut
- Jon Cowherd, piano
- Lonnie Plaxico, basso
- Brandon Ross, kitara
- Gregoire Maret, huuliharppu
Katso myös muut päivät:
- 2. päivä – Timo Lassy, Marius Neset & K-18
- 3. päivä – The Kenny Garrett Quintet