Kuuntelin vuosituhannen vaihteessa melko paljonkin Arto Lindsayn omissa nimissä julkaistuja levyjä. Etenkin Mundo Civilizado, Noon Chill ja Invoke ovat jääneet mieleen ja tuovat vieläkin muistoja noista ajoista. Viimeisestä levystä oli jo vierähtänyt 10 vuotta, joten oli iloinen yllätys nähdä Lindsayn saapuvan Helsinkiin Savoy-teatteriin mukana toinen New Yorkin avant-garde skenestä noussut kitaristi Marc Ribot, jonka tekemisiä aloin diggailla samoihin aikoihin ysärin loppupuolella.
Lindsayn nimi ja maine yhdistettiin 70-luvun lopun New Yorkin “no wave”-liikkeeseen ja atonaalisesti kirskuvaan skronk-kitarointiin, mutta omilla soololevyillään mies oli aivan toista maata – tuon ajan levyillä kuuluu viehtymys syntymämaa Brasilian musiikkiin ja Lindsayn oma ääni on hento lauluääni melskaavan kitaran sijaan. Levyt ovat melkoisen smoothia modernia ‘avant-tropicaliaa’, joissa ei juurikaan kuulu Lindsayn ominainen kitaratyyli.
Nykyään 61-vuotias Lindsay on muodostanut synteesin nuoruutensa metelöinnin ja varhaiskeski-iän pehmoilun välille ja Helsinkiin saapunut bändi soittaa pehmokauden biisejä, mutta sovituksissa niitä murretaan rohkeasti Lindsayn kirskuvalla 12-kielisellä josta ei noin puolentoista tunnin setin aikana juuri melodisia nuotteja kuulla.
Ja hommahan toimii keskimäärin paremmin kun hyvin. Hyväntuulinen ja leppoisan oloisella Lindsaylla on selvästi rytmi hallussa, sillä perkussiivinen kitarointi täydentää pohjimmiltaan lähes pop-maisia biisejä oivasti ja eksplisiittinen kontrasti tekee kokonaisuudesta korvalle mielenkiintoisempaa. Ihan kaikki ei kuitenkaan onnistunut – studiolevyiltä ehkä suosikkibiisini Illuminated oli uudessa sovituksessa menettänyt paljon charmistaan.
Bändi on johtajansa kitaratyylin tapaan vahvasti rytmivetoinen. Sen nimekkäin jäsen on basisti Melvin Gibbs, jonka nimi saattaa olla jazzpiirienkin ulkopuolella tuttu esim. Rollins Bandista. Gibbsin lisäksi rytmisektiossa hääräävät rumpali Kassa Overall ja brasilialaislyömäsoittaja Marivaldo Paim, jonka muhkeat lyömäsoitinsetti toi paikoin ehtaa sambatunnelmaa mukaan. Edes harmoniapuolesta eniten vastuussa oleva kosketinsoittaja Paul Wilson ei ole täysin melodisessa ja harmonisessa roolissa kiitos hallinnassaan olevien elektronisten hälyisien efektien.
Bändi soitti viisikkona noin tunnin ajan kunnes lavalle pyydettiin erikoisvieras Marc Ribot. Ribot kuuluu Lindsayn kanssa samaan sukupolveen ja tunnetaan monista samoista yhteyksistä, mutta laajemman teknisen kitaransoittopaletin ansiosta on nykyään Lindsayta monin verroin tunnetumpi kitaristi.
Ribot ja Lindsay aloittivat duo-osuutensa reteällä free jazz-tykittelyllä, mutta melko nopeasti siirryttiin illalle ominaiseen pehmeän ja särmikkään vastakohtaisuuteen hurmaavalla duetto-versiolla jazz-standardista Let’s Get Lost, joka soitettiin juuri sopivan kutkuttavan straightisti, mutta pienellä särmällä kuitenkin. Ehkä illan parhaat aplodit irtosivat tälle.
Pikkuhiljaa muukin bändi palasi lavalle viimeisen puolituntisen ajaksi. Ribot toi bändiin mukavasti muhkeutta lisää ja ehkä eniten studioversioista uusina sovituksina parantuneet biisit 4 skies ja Prince-coveri Erotic City (joka ei vieläkään kuulostanut yhtään alkuperäiseltä…) kuultiin juuri Ribot’n ollessa mukana.
Savoy-teatteri oli tuskin puoliksikaan täynnä, mutta suurin osa näytti erittäin tyytyväiseltä illan antiin – näin myös Jazzpossu. Kiitokset keikan järjestäneille hienosta elämyksestä!
Arto Lindsayn musiikkiin voi oivasti tutustua uuden Encyclopedia of Arto -kokoelman avulla, jossa on yksi CD pehmeämpiä studioversioita ja toinen rosoisempaa livesettiä. Sitä voi tilata Levykauppa Äxästä ja se on myös kuunneltavissa Spotifyssa.
- Arto Lindsay, laulu ja kitara
- Melvin Gibbs, basso
- Paul Wilson, koskettimet, elektroniikka
- Marivaldo Paim, lyömäsoittimet
- Kassa Overall, rummut
- feat. Marc Ribot, kitara