Jazzpossun arkinen työnkuva softafirman tuotepäällikkönä on vienyt pariksi viikoksi Yhdysvaltain länsirannikolle kiertämään asiakkaiden ja kehityskumppanien luona.

Reissun tukikohtana toimii Piilaakson eteläpäässä oleva uinuva, pieni Saratogan kolmenkymmenen tuhannen asukkaan kaupunki Applen kotipaikkana tunnetun Cupertinon eteläpuolella noin tunnin ajomatkan päässä San Franciscosta.

Saratogasta on jazz kaukana – täällä ei soitto soi eikä laulu raikaa. Kylä on jo vähän pelottavan puolelle korostetun rauhallinen paikka rikkaille eläkeläisille ja hektisestä työelämästä täydellistä pako kaipaaville nuorille IT-alan menestyville nörteille. Kuuleman mukaan asuntojen hinnat lähtevät nykyään parista miljoonasta taalasta kurjimmallekin mökkeröiselle ja uusia työpaikkoja laaksoon syntyy kovaa tahtia.

Hipster-kulttuuri on saavuttanut kuitenkin laaksonkin ja lähialueelta löytyi muutama sopivasti ensimmäiselle matkapäivälle osuneen Record Store Dayn viralliselle sivustolle merkitty levykauppa, joten heti kärkeen lauantaiaamuna matka kävi muutamaan paikalliseen levykauppaan.

Jo ennen kaupoille pääsemistä huomio kinnittyi siihen, että Internet ja sosiaalinen media oli varsin heikosti otettu haltuun paikallisen kulttuurin huomioon ottaen – kumpikaan kahdesta lähimmästä Record Store Day -liikkeestä ei ottanut asiaa mitenkään Facebookissa tai kotisivuillaan huomioon – paikalle pääsy kuitenkin paljasti että molemmat olivat avanneet normaalia aikaisemmin, mutta mitäpä moisesta nettiin huutelemaan.

Ensimmäinen kohde on jo vähän epäillyttävänkin vähäeleisen näköinen pieni On the Corner Music Campbellissa. Ulkona kadulla paikalliset metsuriseksuaalit pläräävät kadun varteen kannettuja 50 senttiä/älppy ale-laareja. Alle taalan levyt vaikuttavat jo vähän liiankin hapokkailta ja tie käy sisälle – hinnat vaihtelevat sisällä pääsääntöisesti kahdesta taalasta pariin kymppiin.

Kauppa on listattu Record Store Dayn virallisilla sivuilla, mutta sisällä ei ole mitään RSD:hen viittaavaakaan, mutta ei se mitään. Suomalaisen jazzdiggarin näkökulmasta tarjolla on paljonkin asiallista levyä 5-10 taalan hintoihin ja meininki ja myyjien palvelu on kohdallaan – oikein hyvää pienen levykaupan tunnelmaa. Poimin kainaloon muutamia vanhoja suosikkeja jotka vinyylihyllstä puuttuivat – Milt Jacksonin Sunflower, 2nd John Handy Album, Wayne Shorterin Native Dancer, Stevie Wonderin Fulfillingness’ First Finale ja Pink Floydin Meddle irtoavat yhteensä viiteenkymmeneen taalaan.

Näkyvästi RSD:ssä sen sijaan on mukana päivän toinen levykauppa Rasputin Music lyhyen ajomatkan päässä Campbellissa. Käy ilmi että kauppa on avannut tuntia normaalia aiemmin ja RSD-shoppaajille on muodostettu oma jono – RSD julkaisuja pääsee pläräämään kestämällä puoli tuntia normaalin avaamisen jälkeen 70 hengen jonon joka tuntuu matelevan erittäin hitaasti. Tälläkin kertaa RSD:n jazztarjonta on heikko – mitään kiinnostusta herättäviä julkaisuja oli vain parin Sun Ra -julkaisun verran mitä ilman voin hyvin elää – joten jonotus jääköön sikseen.

Tarkastan kuitenkin Rasputinin vinyylihuoneen. Tarjontaa on määrällisesti mukavasi, mutta reissuet ja vanhemmat julkaisut ovat iloisesti sekaisin ja jazzlevyt on piilotettu ikävästä alahyllylle. Jazzia on ehkä lukumääräisesti enemmän kuin On the Cornerissa, mutta kiinnostavuusprosentti on merkittävästi huonompi. Pitkine CD ja DVD -hyllyineen Rasputinista ei tule mukavaa levykauppatunnelmaa vaan pikemminkin tuntuu ajastaan jälkeen jääneeltä puodilta. En osta mitään tällä kertaa – paikallinen toimistomme on lyhyen kävelymatkan päässä Rasputinista, käväisen toisen kerran katsomassa mitä RSD-tarjonnasta jäi jäljelle.

Sunnuntaina matka vei hieman kauemmaksi tukikohdasta – puolentoista tunnin ajon päähän Berkeleyn opiskelijakaupunkiin Oaklandin pohjoispuolella, San Franciscon keskustasta koilliseen, San Franciscon lahden toiselle puolelle.

Jos Piilaakson eteläpäässä on korostetunkin kuplahtava rikkaiden ihmisten rauhoittumisalue niin Berkeleyssä on mukava nuori, boheemi viba. Jos itse San Francisco on Eurooppalaiseen boheemiin makuun mukavimpia amerikkalaisia kaupunkeja niin Berkeleyssä tunnelma oli vieläkin miellyttävämpi. Paikallinen levykauppaylpeys on maailman suurimmaksi itsenäiseksi levykauppaketjuksi itseään kutsuvan Amoeba Musicin ensimmäinen liike Telegraph Avenuella.

Liikkeen tunnelma on jotain On the Cornerin ja Rasputinin välimaastosta – puitteet ovat isot kuin Rasputinissa, mutta jotain asiallisempaa itsenäistä henkeä on joka ketjumaisemmasta Rasputinista puuttui. Vinyylitkin ovat näkyvämmin asian keskiössä, vaikka jazz saa tyytyä sivuhuoneeseen klasarin ja kokeellisen musiikin kanssa.

Valikoima on kohtuullinen – suomalaista asiakasta viehättävät erityisesti edulliset 70- ja 80-lukujen levyt. Kahden taalan nimekkäitä ECM-julkaisuja? Sign me up! Poimin kyytiin Pat Methenyn Offrampin ja New Chautauquan, Gary Burtonin ja Chick Corean Crystal Silencen, Return to Foreverin Where Have I Known You Beforen, Deodaton Preluden ja Don Ellis at Fillmoren yhteishintaan alle 30 taalaa ja olen sunnuntai-iltapäivääni tyytyväinen. Hinnat nousevat nopeasti kun aletaan puhua esim. 60-luvun Blue Noteista tai Impulse!ista, mutta 70-luvun fuusiohenkinen musa irtoaa vielä sopuhintaan.

Matka jatkuu toukokuun alkuun asti – agendalla vielä San Franciscon ja Santa Cruzin kauppoja, joten ties vaikka toinenkin raportti aiheesta tulisi vielä.