Jos legendojen täyttämä torstai oli onnistunut jazzpäivä Porissa 50. juhlafestivaaleilla niin perjantaina pantiin vieläkin paremmaksi.

Timo Lassy Band

 

Päälava avattiin perjantainakin huippuluokan kotimaisella jazzilla kun lauteille nousi iltapäivän ensimmäisenä bändinä Timo Lassy Band. Bändi soitti äskettäin julkaistun uuden levynsä Love Bullet materiaalia joka tuntuu livenä muhivan nyt mukavasti kehittyen levytetyistä versioista vieläkin mehevämmäksi paketiksi – toivottavasti bändi ahkerasti tällä ohjelmistolla keikkailee että saamme siitä nauttia.

Bändin ydinviisikko on pysynyt nyt muutamia vuosia samana – koskettimissa Georgios Kontrafouris, kompissa aina luotettavat takuumiehet Antti Lötjönen bassossa, Teppo Mäkynen rummuissa ja Abdissa Assefa lyömäsoittimissa. Poriin oli saatu vahvistuksiksi myös levyllä vierailevat Panu Savolainen vibrafoniin ja Jukka Eskola trumpettiin.

Lassyn 60-luvun hard bop -vaikutteinen tarttuvasti svengaava jazz toimii talossa ja puutarhassa – livenä onnistuu niin yleisön tanssitus kuin kevyt chillailukin. Kaikki toimi kympillä nytkin eikä edes kaikkia levyn kovimpia biisejä kuultu. Erityisesti livetilanteessa helmeksi nousi bändin yleisestä linjasta hieman poikkeava Undecided jossa Jukka Eskola pääsi näyttämään reteintä soolo-osaamistaan oikein kunnolla.

• Timo Lassy, tenorisaksofoni
• Georgios Kontrafouris, koskettimet
• Antti Lötjönen, basso
• Abdissa Assefa, lyömäsoittimet
• Teppo Mäkynen, rummut
• +Panu Savolainen, vibrafoni
• +Jukka Eskola, trumpetti

Elektro GT

Heti Lassyn lopetettua festarialueen toisessa päässä Tedin Teltassa pelin avasi rumpali Mikko Hassisen musiikillisia raja-aitoja rikkova Elektro GT, jonka ensilevy voitti Teosto-palkinnon.

Bändissä jazzmiehet Aki Rissanen koskettimissa ja Jorma Kalevi Louhivuori trumpetissa vaihtavat sähköisesti vapaalle kutkuttelevan avomieliseen fuusiohenkeen ja toisenlaisesta kulmasta vähän progella otteella tulevat Stratovariuksesta alunperin tunnettu basisti Lauri Porra joka on viime aikoina laajentanut reviiriään niin klassisenkuin progehtavan rockinkin ja jazzin puolelle ja kitaristi Warre Vartiainen joka tuurasi bändin vakikokoonpanoon kuuluvaa Timo Kämäräistä.

Vahvaa jamittelua kelpasi kuunnella- bändi on parhaimmillaan suorastaan nerokas, erityisesti levyn ja setin päättänyt Thermo Gear Soft on loistava suomiprogebiisi Pekka Pohjolan ja Anssi Tikanmäen viitoittamilla poluilla. Suomalaiset jazzmuusikot ovat kauttaaltaan niin kohteliasta ja vaatimatonta väkeä, että on erittäin mukava silloin tällöin nähdä Porran kaltaisia hahmoja jotka eivät häpeä tykitellä härskiä peukkubassosooloa silloin tällöin.

• Mikko Hassinen, rummut
• Aki Rissanen, koskettimet
• Jorma Kalevi Louhivuori, trumpetti
• Warre Vartiainen, kitara
• Lauri Porra, basso

Verneri Pohjola Quartet

 

Timo Lassyn Love Bulletin ohella vuoden kotimaisiin huippujulkaisuihin kuuluu eittämättä Verneri Pohjola Quartetin Bullhorn. Porin perjantaihin Lassyn tavoin myös Pohjola oli tuonut vahvistukseksi levyn vierailijan – kvartettia täydensi saksofonisti Jussi Kannaste. Muuten lavalla nähtiin päivän ensimmäisistä seteistä tuttuja miehiä – tässäkin kokoonpanossa Lötjönen/Mäkynen tutkapari hoitaa rytmihommat ja pianossa toiselta lavalta juosten paikalle saapunut Aki Rissanen.

Pohjolan vahva melodiantaju on vertaansa vailla joka kansainvälisesti tänä päivänä – sävellyksissä on jylhyyttä ja sooloissaankin Pohjola todistaa miten nuotteja ei tarvita kovin paljoa kunhan ne ovat ne oikeat.

Saksofonissa Kannaste oli ottanut Pohjolan esimerkistä vaarin ja fonisoolot olivat hillityn rauhallisia ja kappaleiden teemoja makustelevia. Girls of Costa Rica -kappaleessa Kannaste aiheutti Jazzpossulle melkoisen ahaa-elämyksen demonstroidessa miten lähellä kappaleen bassokuvio on Coltranen A Love Supremen ykkösosan legendaarista nelinuottista.

Pohjola oli yksi kolmesta muusikosta Juhani Aaltosen ja Jukka Perkon ohella jolta festivaali tilasi juhlavuoden kunniaksi sävellyksen nimellä 1966. Jos Aaltosen ’66 torstaina oli Coltranea niin Pohjolan ’66 huokui eilen festareilla käyneen Wayne Shorterin henkeä.

Setin ensimmäistä puoliskoa häiritsi melko pahasti päälavalla hurjalla volyymilla pauhannut Asa, mutta onneksi hälyäänet loppuivat ennen herkkää He Sleeps, I Keep Watch unilaulua josta tulikin maaginen elämys aurinkoisella Kirjurinluodolla.

• Verneri Pohjola, trumpetti
• Aki Rissanen, piano
• Antti Lötjönen, basso
• Teppo Mäkynen, rummut
• +Jussi Kannaste, tenorisaksofoni

GoGo Penguin

Koko festivaaliohjelmistosta Jazzpossun eniten odottama bändi oli tänä vuonna vihdoin vahvaa kansainvälistä läpimurtoa tekevä nuori manchesterilaistrio GoGo Penguin, jonka toinen levy v2.0 sai kunnian olla Jazzpossun vuoden 2014 ulkomainen jazzlevy #1.

GoGo Penguin edustaa uuden sukupolven luovaa musiikkia parhaimmillaan – soittamisen asenteessa on jazzin asennetta, mutta bändi ei puhu bebop-esi-isien kieltä vaan musiikkia leimaavat vahvat elektronisen musiikin vaikutteet – minkä Esbjörn Svensson vainaa aikoinaan löi läpi Eurooppalaisessa jazzissa ajan tuulia haistelleena jazzarina GoGo Penguin tekee uuden sukupolven trip hoppia ja electronicaa kokoikänsä kuunnelleina.

Yhtyeen avainhahmoon rumpali Rob Turner jonka biitit vetävät kuulijat vastustamattomasti mukaansa. Ainakin Jazzpossun havaintojen mukaan Turner herätti tähän mennessä Lokkilavalla eniten innostunutta mukana jammailua yleisön keskuudessa.

Korvaamattomia ovat toki myös trion muut jäsenet – Chris Illingworthin pianomelodiat  ja hypnoottiset kuviot ovat äärimmäisen miellyttävää kuultava, samat periaatteet kuin Verneri Pohjolalla toimivat täälläkin: älä tee liikaa, basisti Nick Blackan ytimekkäät bassokuviot ovat myös tärkeä osa bändin soundia, joskin jos nyt pitää bändin heikoin osa-alue nimetä niin solistina Blacka ei pärjää jazztradition taitaville perinteisemmille osaajille.

Bändi kuulosti livenä erittäin hyvältä, johon osansa varmasti toi mukana kulkeva oma äänimies – GoGo Penguin soitti tarpeeksi kovaa huippukohdissa että musiikki kävi luihin ja ytimiin mutta silti tasapainoisesti ja dynamiikkaakin setistä löytyi hienosti.

Jo julkaistujen kahden levyn perusteella trio oli Jazzpossun mielestä tällä hetkellä oman tyylisuuntansa maailman kovin juttu ja livesetti oli ainakin yhtä hmahtava kokemus – eipä siihen tarvi muuta lisätä.

Blackan välispiikit sisälsivät miellyttävää tietoa – bändi on työstämässä kolmatta levyä jonka julkaisee ensi vuonna Blue Note – trion maailmanvalloitus etenee hyvin.

• Chris Illingworth, piano
• Nick Blacka, basso
• Rob Turner, rummut

Kahden Miehen Galaksi

Kirjurinluodon festarialueen neljäs lava – normaalisti kesäteatterin käytössä oleva Teatterilava – on festarien pieni väliinputoaja jazzväen viihtyessä Lokkilavan ja Tedin Teltan tarjoamassa katkeamattomassa musiikkivirrassa ja suuren massan nauttiessa päälavan tarjonnasta ja ison nurmikon picnic-mahdollisuuksista. Sielläkin tapahtuu kuitenkin hienoja juttuja ja tarjolla on hieman persoonallisempia kotimaisia esiintyjiä – eilen mm. Kahden Miehen Galaksi.

Seppo Kantosen ja Joonas Riipan duo sekoittelee urkujen ja rumpujenmahdollisuuksista luovan hulluuden hengessä melkoisia keitoksia. Olen nähnyt bändin monissa eri tilaisuuksissa, mutta nyt taisi olla ensimmäinen kerta kun Kantonen pääsi livenä soittamaan oikeita urkuja. Jokainen keikka on muutenkin ollut melko erilainen kokemus – tuntuu siltä että bändi on sitä parempi mitä pienempi tila, parhaimmillaan duo oli aivan fantastinen We Jazz 2013 lopetusklubilla täyteen ahdetulla Kuudennella Linjalla – nyt teatterilava tuntui hieman avonaiselta ja kaikuvalta, ihan kovimpiin sfääreihin ei 45 minuutin lyhyessä seteissä päästy.

• Seppo Kantonen, urut
• Joonas Riippa, rummut

Miguel Zenón Quartet

 

Puerto Ricosta lähtöisin oleva, mutta New Yorkissa vaikuttava alttosaksofonisti Miguel Zenón ei ole Suomessa ollenkaan niin tunnettu nimi kuin Yhdysvalloissa – Tedin Teltta oli lähes tyhjä miehen aloittaessa settinsä, mutta onneksi se kuitenkin setin myötä täyttyi sillä Zenón otti setillään kunnon työvoiton.

Alkuun homma nimittäin vaikutti vähän turhankin moneen kertaan kuullulta modernilta amerikkalaiselta post-bopilta joka ei eurooppalaista yleisöä jaksa sytyttää, mutta sitten bändi vain petrasi koko tunnin setin ajan. Etenkin Zenónin alton hienot melodiakulut ihastuttivat.

Bändissä yksilönä positiivinen yllättäjä oli rummuissa Henry Cole, joka viime vuonna vieraili Gary Burtonin bändissä. Silloin nimittäin miehen soolot olivat liian innokasta paukuttelua, mutta nyt soolopaikat onnistuivat mainiosti ja Burtoninkin kanssa positiivista huomiota herättänyt tyylikäs komppaus oli ennallaan. Hyvä!

Muutenkin päivän iloinen yllätys ennakko-odotukset ylittäneenä bändinä.

• Miguel Zenón, alttosaksofoni
• Luis Perdomo, piano
• Hans Glawischnig, basso
• Henry Cole, rummut

Ambrose Akinmusire Quartet

Lokkilavan päivän päättänyt Ambrose Akinmusire oli sen sijaan tähän mennessä festivaalin ehdottomasti suurin pettymys.

Viime vuonna April Jazzeilla Akinmusire oli huipulla – nuoren trumpetistin niskoille oli kasattu kovia odotuksia, toinen Blue Note levy The Imagined Savior is Far Easier to Paint oli rohkea ja riskialtis veto – lähes 80 minuuttinen monia tyylejä sekoitellut tuhti paketti – joka oli kuitenkin vahva onnistuminen. Livenä kvintetti oli Espoon Louhisalissa täynnä voimaa ja intoa.

Eilen Porissa meininki oli aivan toinen.

Alkuspiikissä Matti Nives ohjeisti kuvaajia ja yleisöä, että lehdistökuvaajat saavat kuvata vain ensimmäisen kappaleen aikana ja yleisön kännykkäkamera kuvaus on ehdottomasti kielletty – poikkeuksellinen veto Lokkilavalla. Tätä vahvasti myös valvottiin keltaliivisten yrmeiden turvamiesten toimesta jotka marssivat yleisön joukossa Lokkilavan katsomossa koko setin ajan tuimasti kännyköitä esiin kaivavia tuijottaen. Melko absurdi näytelmä – jos se vähäinen kännykkäkuvaus jota suomalaisessa jazzyleisössä tapahtuu jonkun mielestä tunnelmaa pilaa niin eipä se ole juuri mitään verrattuna näkyvään turvaliivipaimennukseen – en suosittele tätä lähestymistapaa jos hyvää tunnelmaa aikoo yleisöön luoda.

Ero Lokkilavan muuten välittömään tunnelmaan oli dramaattinen. Siinä sitä sitten suomalainen yleisö istui kiltisti valvottuna vaisuina kuin kirkonpenkissä.

Musiikista tuntui palo ja punainen lanka puuttuvan – hupparin huppu päässä Akinmusire värjötti viluisen oloisena ja puhalsi hauraasti. Viime vuotisen levyn kappaleiden soittaminen ei tuntunut kiinnostavan, jonkun teeman saattoi kuulla puolihuolimattomasti pariin sekuntiin huolimattomasti turahdettuna.

Eikä oikein muutenkaan toiminut niinkuin April Jazzeilla – rumpali Justin Brown oli vuosi sitten fantastinen solisti, nytkin jotain rymisteltiin heti setin alkuun mutta ei ollut sama – ei alkuunkaan.

Muut Lokkilavan ja Tedin teltan esiintyjät pitivät huolen että saivat soittaa ainakin sen koko tuntinsa ja mielellään biisin verran pitempäänkin ja kahden vuorottelevan lavan aikataulu näin venähtikin päivän mittaan. Akinmusirelle sen sijaan riitti semmoinen 45 minuuttia.

• Ambrose Akinmusire, trumpetti
• Sam Harris, piano
• Harish Raghavan, basso
• Justin Brown, rummut