Perjantaina Pori Jazzit jatkuvat Kirjurinluodolla vahvalla kattauksella – mukana varmasti jazzdiggarien keskuudessa odotetuin vuoden artisti: Herbie Hancock.

Tähän artikkeliin ilmestyvät päivän mittaan (ja mahdollisesti lauantaiaamuna) Kirjurinluodon keikkoja koskevat jutut – kannattaa palata myöhemmin vielä apajille jos ei vielä Lokkilavan ohjelmiston päättävä Bad Plus ole käsitelty.

OK:KO

Tämän vuoden suomalaisen jazzin aivan kiinnostavimpien nimien joukkoon on tiensä raivannut rumpali Okko Saastamoisen johtama OK:KO joka on lunastanut Young Nordic Jazz Comets -vuoden asettamia odotuksia vahvasti niin hienolla ensilevyllä kuin vahvoilla keikoilla kevään mittaan.

Myös Porissa nuori kokoonpano näytti kypsää osaamista – ison päälavan avaaminen on osoittautunut kokeneillekin jazzkokoonpanoille haasteeksi, mutta OK:KO tuntui olevan isollakin lavalla kuin kotonaan eikä avara tila tuntunut liian isolta – erityisesti Jarno Tikan välillä vienolla vibraatolla ja välillä reteämmin revitellyt saksofoni otti tilan hyvin haltuun.

OK:KOn sävellykset ovat mieleenpainuvia ja niissä on Verneri Pohjolan musiikin kaltaista vahvuutta, mutta on ollut erittäin mukava huomata, että bändin live-esiintymisissä soolot ovat ottaneet enemmän valtaa kuten jazzin henkeen kuuluu. Kaunis Kesäranta on erityisesti muuttanut levytetystä versiosta muotoaan livesetissä.

Saastamoisen letkeät ja humoristiset välispiikit kruunasivat hienon setin – uuden nousevan sukupolven parhaimmistoa jota kelpaa ulkomaisillekin tutuille kehua. Hyvä!

• Okko Saastamoinen, rummut
• Jarno Tikka, tenorisaksofoni
• Toomas Keski-Säntti, piano
• Mikael Saastamoinen, basso

Pauli Lyytinen Magnetia Orkesteri

Saksofonisti Pauli Lyytisen johtama, muutaman vuoden koossa ollut Magnetia Orkesteri oli festivaalilla levynjulkaisutunnelmissa – uutta Eclipsen julkaisemaa CD:tä oli nyt saatavilla ja onpa tulossa Grotto Editionsin kautta syyskuun alussa myös neljän raidan vinyyli-EP.

Magnetian muodostavat Lyytisen lisäksi trumpetissa Verneri Pohjola, bassossa Eero Tikkanen ja rummuissa Mika Kallio – hieman jo all-star kokoonpanon makua. Muusikilliset juuret ovat ehkä jossain Ornette Colemanin saman instrumentaation kvartetin mullissa – avant-garde -henki ja freemeininkikin ovat usein läsnä, erityisen vahvasti paikoin tulee mieleen Ornetten perintöön vahvasti nojannut John Zornin Masada-kvartetti, mutta on paljon muutakin niin melodisempaan ja leikkisempään suuntaan kuten Eetu-possun ja Pierunallen seikkailut (levyllä näemmä tylsästi englanniksi Adventurous Plushies. Buu!) tai vapaaseen naksutteluun ja maalailuun kuten Virvatulia -kappale jossa Lyytinen käytti Machinery-sooloprojektin tapaan hyödykseen laajennettuja saksofonitekniikoita.

Lyytinen itse oli setissä parhaimmillaan tulisena sopraanosaksofonistina, vahva free-henkinen paahto sopii Lyytiselle mainiosti ja uljasta tuuttausta saatiin paikoin kuulla setin mittaan.

Trumpetisti Pohjola on pääasiassa profiloitunut melodisemman jazzin mieheksi, mutta onhan hänellä ollut pitkään kokeellisempi puolensakin – tässä kokoonpanossa Pohjolan rooli on hyvin samanlainen kun yhteistyössä Black Motorin kanssa vuosikymmenen alkupuolella.

Rytmipuolella sekä basisti Tikkanen, että rumpali Kallio ovat molemmat suuria persoonia ja tässä kokoonpanossa molempien vahvuuksia käytetään hyvin – päivän setissä molemmat kunnostautuivat hienoin, pitkin soolointroin.

Lyytinen on viime vuosina osoittanut kyntensä johtohahmona niin mainiolla sooloprojektilla kun nyt nimekkäällä pienyhtyeellä.

• Pauli Lyytinen, saksofonit
• Verneri Pohjola, trumpetti
• Eero Tikkanen, basso
• Mika Kallio, rummut

Olli Hirvonen New Helsinki

Tänä vuonna Pori Jazz onnistui hyvin kiinnittämään Kirjurinluodolle kotimaisen jazzlevyvuoden suurimpia onnistujia – jos lauantaina Lokkilavalle nouseva Verneri Pohjola Group oli etukäteen odotettu huippulevy niin perjantain OK:KO ja New Yorkissa vaikuttava Olli Hirvonen ovat vuoden positiivisia valopilkkuja.

Hirvosen New Helsinki -kokoonpano koostuu muuten nuorista amerikkalaismuusikoista – trumpetissa kuuluisan latin jazz -suvun vesa Adam O’Farrill, pianossa Luke Marantz, bassossa Marty Kenney ja rummuissa Nathan Ellman-Bell. Setti herätti ajattelemaan jazz-tyylien eroja Suomen ja Yhdysvaltojen välillä – suurimmaksi eroksi festivaalin muuhun tarjontaan peilaten mieleen kohosi se suuri intensiteetti millä amerikkalaiskokoonpanot usein musiikkia tekevät, hyvin samassa hengessä paikoin armottomasti paahtoi New Helsinki kuin torstai-iltapäivänä Ambrose Akinmusire siinä missä Suomessa tupataan olla hillitympiä.

Kovassa paahdossa oli New Helsinkikin parhaimmillaan – Kenneyn ja Ellman-Bellin komppi oli tukeva ja erityisesti O’Farrill ja Hirvonen itse olivat vahvoja solisteja, pianisti Marantz sen sijaan jäi hieman muun kokoonpanon jyräämäksi sooloissaan. Hirvosen omassa kitaransoitossa on fuusiojazzin sävyjä, mutta kokonaisuutena bändi on kuitenkin lähempänä valtavirtajazzia kun fuusio-namittelua – kokonaisuutena varsin onnistunutta modernia soundia.

Tunnin setin huippuhetkien vahva vääntö jätti hieman kaipaamaan pitempää draaman kaarta, setin loppu oli varsin tyylikäs ja tyydyttävä ja sellaista pitemmän linjan rakentelua olisi toivonut lisääkin.

Hirvosen New Helsingin päivä ei pääty tähän – illalla bändi nimittäin tykittelee vielä intiimimmässä tilassa Cafe Jazzissa ennen keskiyön jameja.

• Olli Hirvonen, kitara
• Adam O’Farrill, trumpetti
• Luke Marantz, piano
• Marty Kenney, basso
• Nathan Ellman-Bell, rummut

Yussef Dayes Presents Black Focus

Brittein saarista on tullut viime vuosina yksi uuden Eurooppalaisen jazzin mielenkiintoisimpia alueita. Tässäkin Pori Jazz on mainiosti ajan hermolla – nimittäin viime vuoden mielenkiintoisimpien levyjen julkaisijoista buukattiin kaksi – perjantai-iltapäivään Black Focus -levyn tastemaker Gilles Petersonin Brownswood-levymerkillä julkaissut Yussef Kamaal ja lauantaille Shabaka & the Ancestors.

Noh, ennen festareita Yussef Kamaal -duo kerkesi jo hajoamaan ja sovitut keikat jaettiin kahtia – Poriin saatiin rumpali Yussef Dayes kokoonpanoineen. Johtuiko sitten kokoonpanovaihdoksista vai erilaisesta asenteesta livesoittamiseen, mutta aivan levyn särmää ja kihelmöivää tunnelmaa ei livenä tavoitettu – meininki oli vähän tavanomaisempaa modernia tanssittavaa fuusiota, 70-luvun funk-jazzit ja modernit hip hopit oli kuunneltu ja omaksuttu.

Setti oli pohjimmiltaan letkeää iltapäivän biletys ja piknikmusaa.

• Yussef Dayes, rummut
• Yelfris Valdes Espinosa,  trumpetti
• Mansur Brown, kitara, basso
• Charlie Stacey, koskettimet

Herbie Hancock

Tämän vuoden festivaalien odotettu suuri legenda oli huhtikuussa 77 vuotta täyttänyt Herbie Hancock – 60-luvulla Hancock nousi nopeasti jazzin sen ajan suurimpien tähtien joukkoon, levytykset Miles Davisin, Wayne Shorterin ja Tony Williamsin kaltaisten herrojen kanssa kuuluvat vieläkin akustisen jazzin hienoimpiin saavutuksiin. Ei siinä kuitenkaan vielä kaikki vaan vielä vahvemman oman panoksen Hancock antoi 70-luvun jazz-funkkiin, Head Hunters -levy on kiistatta 70-luvun kulmakiviä.

Seitsemänkymmentäluvun lopun diskohtavampi kama oli pitkään kovin kornin oloista, mutta autotune-trendin ja Daft Punkin kaltaisten nykypäivän bändien löydettyä Herbien vanhat levyt ovat Sunlightin ja Mr. Handsinkin kaltaiset levyt nousseet uudelle kuuntelijasukupolvelle arvoon arvaamattomaan.

80-luvun alun Future Shock -levy Rockit -hitteineen oli merkkipaalu instrumentaali hip hopin saralla – hip hopparitkin ovat taas Herbien löytäneet, hänen soittoaan on kuultu mm. Flying Lotuksen levyillä. Tämä maailma nosti myös odotuksia nyt Poriin saapunutta kokoonpanoa kohtaan joka on työstänyt uutta levyäkin jo viime vuodesta, bändissä nimittäin vaikuttaa saksofonissa ja koskettimissa tuottaja Terrace Martin, josta Kendrick Lamarin levyt To Pimp a Butterfly ja DAMN. ovat tehneet yhden kuumimmista hip hop -nimistä. Tulisiko tästä peräti uusi Head Hunters tai Future Shock…

No, Porin puolentoista tunnin setin perusteella ei tule – vaihde oli nimittäin vahvasti nostalgiassa, kuultiin suurimmaksi osaksi yllättämättömiä vahvasti funk-pitoisia versioita Head Hunters -ajan klassikkobiiseistä ja Cantaloupe Islandista jne. Kyllähän yleisö näistä hittibiiseistä nauttikin, mutta selväksi tuli että uutta annettavaa oli rajoitetusti.

Hancockia itseään eivät ikävuodet hirveästi painaneet – hyvän tuulinen legenda otti yleisön hyvin haltuun ja veti asiallisesti show’n läpi, joskin akustiset pianosoolot vähän hukkuivat funk-paahtoon – vahvasti pidettiin groove hommassa päällimmäisenä elementtinä.

Kvintetin ehdottomasti mielenkiintoisin soittaja tällä kertaa oli kitaristi Lionel Loueke joka toi afrikkalaisen musiikin vaikutteita ja monipuolisella soitollaan pelasti paljon. Tuottaja Martin osoitti, että kyllä saksofoninkin soitto siedettävästi onnistuu – miehen soitosta ja olemuksesta fonistina tuli mieleen Gary Bartz 70-luvulta.

Basisti James Genus ja Zappan 80-luvun bändistä muistettu rumpali Vinnie Colaiuta soittivat ammattitaitoista stadion-funkkia, hieman puisevaa hommaa jazzdiggarille, mutta skaalaa kyllä varmasti ihan minkäkokoiseen ulkotilaan hyvänsä.

• Herbie Hancock, koskettimet
• Lionel Loueke, kitara
• Terrace Martin, alttosaksofoni, koskettimet
• James Genus, basso
• Vinnie Colaiuta, rummut

The Bad Plus

Pianotrio The Bad Plus nousi 2000-luvun alussa nopeasti kansainväliseen suosioon rock- ja pop-hittejä versioivana jazz-bändinä. Nirvanan Smells Like Teen Spirittiä veivaava jazztrio kuulostaa ehkä kertavitsiltä, mutta triolla riitti sekä taitoa että uskallusta nousta ennakkoluulojen yläpuolelle ja tehdä ihan kunnon jazzia mainstream hiteistäkin.

Nyt alkuperäinen trio on jäähyväistunnelmissa – pianisti Ethan Iverson on bändistä lähdössä loppuvuodesta, tilalle tulee Orrin Evans, joten tarina ei pääty kuitenkaan tähän.

En ole aikaisemmin livenä nähnyt Iversonia, joten en osaa varmaksi sanoa, mutta hieman ehkä flegmaattisessa soitossa oli hieman suorittamisen makua ja vähän soittamisen iloa. Peruskalliomaisen luotettavan basisti Reid Andersonin toisella puolella sen sijaan mainio rumpali Dave King, jolta on muuten tänä vuonna tulossa ECM:llä levy myös itse johtamansa trion kanssa, pisteli menemään paikoin kunnon antaumuksella – ehkä bändille kokoonpanon vaihto onkin paikallaan.

Materiaali oli tällä kertaa pääasiassa trion omia sävellyksiä – hittiversiointeina kuultiin Kraftwerkin The Robots ja Cyndi Lauperin Time After Time joka tiukalla rytmityksellä väännettiin oman näköisekseen versioksi, ei oltu velkaa Lauperin alkuperäiselle tai Milesin kuuluisalle 80-luvun versiolle. Vähän kuitenkin tämä biisi näytti että vaikka trio nousi hitti-versioinnin stereotypioiden ja ennakkoluulojen yläpuolelle niin välillä tarve mukiloida biisi taiteellisesti kunnianhimoisesti uuteen uskoon tuntuu jo pakotetulta – sama juttu vaivasi myös bändin uusinta It’s Hard -levyä, tänä päivänä kuuntelee mielummin omia sävellyksiä tai muita versiointiprojekteja joita bändi on tehnyt mm. Stravinskin Kevätuhrista ja Ornette Colemanin Science Fiction -levystä, jota tässäkin setissä kuultiin Law Years kappaleen verran.

• Ethan Iverson, piano
• Reid Anderson, basso
• Dave King, rummut