Maanantain We Jazzissa oli vahvana ilmassa jo muodostuneiden traditioiden henkeä. Aleksanterin teatterissa on oltu avajaistunnelmissa neljästä aiemmasta kerrasta kolmena ja juhlallista avauksen tuntua oli nytkin ilmassa vaikka keikat käynnistyivätkin jo sunnuntaina G Livelabissa.
M.A.Numminen
We Jazzin avajaisperformanssin on pitänyt joka vuosi M.A.Numminen ja tämä perinne jatkui nytkin. Lyhyessä puheessa Numminen toivoi että tästä eteenpäin tapahtuman avaisi ensin pääministeri ja myöhemmin tasavallan presidentti – saapa nähdä miten käy.
Performanssin pihvinä kuultiin kaksi musiikillista numeroa kitaristi Jukka Orman, basisti Antti Lötjösen ja rumpali Jaska Lukkarisen säestämänä – ensin Numminen lauloi vapaamuotoisesti tulevan festivaalin ohjelmistosta ja sitten kuultiin ikivihreä Kissa vieköön jossa Numminen itse hoiti “rumpupuolen” sutimalla viimeiseksi fyysiseksi puhelinluettelojulkaisuksi jäänyttä Yritysteleä vuodelta 2011 ja muutamaa pahvilaatikkoa. Kappale huipentui varsin riehakkaaseen rumpusooloon.
On se Numminen melkoinen veijari.
- M.A.Numminen, laulu, puhelinluettelo, pahvilaatikot
- Jukka Orma, kitara
- Antti Lötjönen, basso
- Jaska Lukkarinen, rummut
Olli Ahvenlahti New Quartet
We Jazz -levy-yhtiön tämän vuoden urotekoihin kuuluu legendaarisen Olli Ahvenlahden uuden levyn julkaisu, joten oli luontevaa että maestro saatiin festareille myös esiintymään. Monessa mukana olleen musiikkimiehen edellisestä omiin nimiin menevästä soololevystä olikin jo yli 30 vuotta ehtinyt vierähtää, joten hienoa että tämä projekti toteutettiin.
Ahvenlahden varhaisempi jazztuotanto oli usein aikansa soundeissa ja tyyleissä kiinni, mutta nyt tyyli on ajatonta akustista jazzia – lähimpänä 80-luvun alun harvinaiseksi ennen Svartin uudelleenjulkaisua jäänyttä Based on a Novel -levyä. Soittokumppaneina New Quartetissa on tämän ajan rautaisia ammattilaisia – tenorisaksofonissa Jussi Kannaste, bassossa Antti Lötjönen ja rummuissa Jaska Lukkarinen, kolmistaan myös Jaska Lukkarinen triona tunnettu ketju siis.
Spiikeissään Ahvenlahti palasi usein vuosikymmenten taakse ja sitä yleisölle pahoitteli, mutta ei tainnut olla tarpeen – eiköhän suurin osa yleisöstä juuri odottanut saavansa nauttia pitkän linjan legendan seurasta.
Kvartetin musiikki oli livenä korvaa myötäilevää, hieman viihteellistä mutta ei kuitenkaan löperöä. Kohta seitsemänkymppisen Ahvenlahden soitto sujuu ja siinä kuuluu jazzin ymmärrys. Sävellyksistä erityisesti rauhallinen, rummuton Late Night on noussut suosikikseni niin levyltä kuin nyt livenäkin. Kannasteen saksofoninsoitto oli varsin hillittyä, rummuissa sen sijaan Lukkarinen suorastaan varasti show’n useaan otteeseen räväköillä sooloilla. Oli sen verran hurjaa meininkiä että hillitymmissä kohdissa Jaskan soitto alkoi jo kärsimättömältä. Vaan oli se komeaa – usein Lukkarisen soitosta jää livenä se fiilis, että aivan parhaimmillaan häntä ei ole levylle onnistuttu taltioimaan, niin nytkin.
- Olli Ahvenlahti, piano
- Jussi Kannaste, tenorisaksofoni
- Antti Lötjönen, basso
- Jaska Lukkarinen, rummut
The Necks
Australialaistrio The Necks on vetänyt omaa pitkää kaartaan niin levyillä, keikoilla kuin makrotasolla urallaan jo kolme vuosikymmentä. Reilun vuoden sisään jo kolmatta kertaa Suomessa esiintyneen trion musiikki on minimalistista ambient-jazzia – yleensä. Aina täysin improvisoitua, mutta yleensä kuitenkin ennustettavaa, hitaasti kasvavaa nostatusta.
Hitaasti kasvava kaari toteutui nytkin Aleksanterin teatterissa. Chris Abrahamsin piano aloitti melodisten kuvioiden pyörittelyllä johon pian Tony Buckin rummut ja Lloyd Swantonin basso toivat hypnoottisen rytmiikan. Trio löysi todella hienosti kasvavan minimalistisen kuvion jossa kaikki elementit tuntuivat resonoivan. Se loi meditatiivisen tunnelman jossa saattoi antaa vallan musiikille ohjata ajatuksia ja tunteita.
Ennen pitkää musiikki ja tunnelma avautui enemmän, Buck siirtyi hihatista ride-symbaaliin, valot sinisestä punaiseen. Mutta ei se oikein enää toiminut samalla intensiteetillä kun keskivaiheen hieno nostatus ja kohta 45 minuutin matka olikin ohi. Ei aivan nappisuoritus kokonaisuutena, mutta ehdottomasti paikoin vahva näyttö siitä miten joskus vähemmän on enemmän.
- Chris Abrahams, piano
- Lloyd Swanton, basso
- Tony Buck, rummut