We Jazz 2017: Jukka Perko Tritone, Mikko Innasen maakuntalaulu-uudistus, Maxxxtet


Jukka Perko Tritone

Kukapa olisi sopinut paremmin avaamaan Suomen 100-vuotisjuhlan aaton We Jazz ohjelmiston kuin Jukka Perko, onhan hän noustuaan maamme jazzin eturiviin viimeistään Dizzy Gillespien big bandiin päästyään tehnyt paljon työtä juuri suomalaisten teemojen ja aiheiden jazz-tulkkina ja ollut myös monena vuonna Linnan juhlien viihdyttäjänä  – Suomi & Dizzy 100!

Keväällä We Jazzin julkaiseman Dizzy -levyn tahdeissa mentiin tiistai-illan GLO Hotel Artin kattauksen ensimmäisessä setissä. Avausnumerona kuultiin vapaamuotoinen blues-jamittelu – jos levyn standarditulkinnoissa kuuluu kunnianhimo ja palo poiketa perinteisistä bebop-kaavoista niin tässä nimettömäksi jääneessä iloittelussa oli enemmän puhdasta vapautuneen soiton iloa bebopin hengessä.

Tästä siirryttiin levyn tunnetuimpiin sävellyksiin – Round Midnight ja A Night in Tunisia soljuivat sulavasti kuin keväinen puro. Perko on usein urallaan tarttunut seesteisempään musiikkiin, mutta ehkä hänen suurin vahvuutensa on kuitenkin pursuava, melodinen vauhdikkaampi soitto josta eivät koskaan uudet ideat puutu eikä kliseisiin tarvi sortua.

Rummuissa Teppo Mäkynen soitti paitsi vetävää svengiä myös vastapainona malleteilla melodista kuminaa – varsin pitkä soolokin kuultiin. Bassossa We Jazz -festivaaleilla melkein joka päivä uurastava Antti Lötjönen teki tuttua varmaa jälkeä.

Noin tunnin setin loppuun encoreksi oli säästetty levyn avaava Dizzyn Bebop joka on omalle kohdalle jäänyt suosikiksi levyn kappaleista – alkoi jo vähän pelottaa että eikö sitä kuulla ollenkaan.

Jugend-tyylisen GLO Hotel Artin kellaritila osoittautui mitä mainioimmaksi konserttipaikaksi – akustinen trio kuulosti siellä erittäin hyvältä.

  • Jukka Perko, alttosaksofoni
  • Antti Lötjönen, basso
  • Teppo Mäkynen, rummut

Mikko Innasen Maakuntalaulu-uudistus

Photo: Matti Laipio

Loppuillaksi siirryttiin hotellin kolmanteen kerrokseen jossa tapahtui yhtä aikaa monessa eri huoneessa. Aulassa oli tarjolla niin juomia kuin Digeliuksen ja We Jazzin levytiskit, musiikki soi livenä kahdessa eri huoneessa ja levyiltä kolmannessa. Kun vielä suuressa salissa oli joku toinen tilaisuus josta kuului livemusiikkia niin parhaimmillaan musiikin ääniä kaikui neljästä eri suunnasta.

The medium is the message virkkoi Marhal McLuhan aikoinaan – väline on viesti eli se kanava millä jotakin viestiä välitetään tulee myös osaksi viestiä. Niinpä We Jazz-tapahtumissakin ennakkoluuloton jazzkeikkojen järjestäminen mitä erilaisimmissa paikoissa ja olosuhteissa kertoo paljon siitä mitä jazz on. Harva muu musiikin laji pystyy täysipainoisesti ottamaan näin paljon erilaisia tiloja haltuun ilman raskaita tuotantoja – jazzmuusikot soittimineen hotelliin tai kahvilaan tai taidegalleriaan ja oleelliset ainekset ovat jo koossa – yhtään toki tuotantotiimin panosta vähättelemättä.

Livebändit soittivat molemmat kaksi settiä antaen yleisölle mahdollisuuden kuulla molempia – “fear of missing out”-tunteita ei kunnioitettu vaan bändit soittivat kaksi eri settiä tarjoten yleisölle erilaisen kokemuksen siitä riippuen missä järjestyksessä tarjontaa maisteli.

Itse suuntasin ensin kokemaan Mikko Innasen Suomi100-teemoihin sopivan Maakuntalaulu-uudistuksen – tällä kertaa duettona tuubisti Petri Keskitalon kanssa. Tämä keikka päätti peräti 17 konsertin Vapaat äänet -kiertueenKehittyvien maakuntien laulut -nimellä neljä vuotta sitten Viapori Jazzeilla kulkenut setti (tuolloin esiintyi trio, harmonikassa Veli Kujala ja rummuissa Mika Kallio) on jäänyt vahvasti mieleen erittäin hienona elämyksenä, joten odotukset vuoden ’17 päivitystä kohtaan olivat varsin korkealla.

Riemastuttavasti keikka alkoikin uudella Itä-uudenmaan maakuntalaululla johon Innanen myös lausui hykerryttävät sanat kahdella kotimaisella. Siitä sitten sukellettiin eri maakuntalaulujen maailmaan. Maakuntalaulujen yhteislauluihin sopiva yksinkertaisuus ja melodioiden jykevyys on mitä otollisinta kasvualustaa luoville tulkinnoille ja luovuutta ei kaksikon otteista puuttunut ja sopivasti oli pilkettä silmäkulmassakin kun ensimmäisessä setissä kuljettiin Etelä- ja Pohjois-Karjalassa, Savossa ja Kainuussa Innasen altto-, baritoni- ja sopraninosaksofonien tuodessa ripeästi vajaan tunnin setissä vaihtuneisiin maisemiin monia eri sävyjä.

  • Mikko Innanen, saksofonit
  • Petri Keskitalo, tuuba

Maxxxtet

Tauon jälkeen siirryin toiseen huoneeseen jossa musisoi juuri toisen levynsä Chapter 2 julkaissut puhaltaja Max Zengerin johtama Maxxxtet. Poikkeuksellisena mausteena samassa tilassa tapahtui myös Lego-improvisaatiota jazz-aiheisista Lego-installaatioistaan tunnetun Alonzo Aju Heinon rakentaessa yhden improvisoidun palikkateoksen per setti – ja vastasipa Heino myös erinomaisen hersyvästä alkuspiikistä.

Maxxxtetin musiikissa kohtasivat jämäkkä komppi ja avara puhaltaminen. Zengerin, joka tässä bändissä soittaa alttosaksofonia ja bassoklarinettia ja trumpetisti Tomi Nikun otteista tulee usein mieleen Eric Dolphyn ja Ornette Colemanin musiikki – erityisesti hieman vinksahtanut blues Mr.Max toi Ornetten blues-kappaleet vahvasti mieleen.

Bassossa Teemu Åkerblom piti homman napakasti kasassa horjumattomana kivijalkana. Rummuissa erittäin vakuuttavaa jälkeä teki Joonas Leppänen joka ei tehnyt itsestään suurta numeroa mutta vaihtoi sulavasti kapuloista käsillä soittoon ja takaisin ja harmaana eminenssinä takarivistä veti rytmiikan kautta musiikkia eteenpäin.

Chapter 2:n materiaalin lisäksi toisessa setissä kuultiin kymmentuumaisella vinyyliversiolla julkaistuja bonusraitoja (jotka löytyvät myös levyn digiversiosta). Vinyyliversiot olivat Zengerin mukaan keikan aikana oli jossain Hangon ja Helsingin välimaastossa tulossa – mahtoivatkohan ehtiä vielä asiakkaiden saataville.

Maxxxtetin setti oli riemastuttavaa nuoren sukupolven tekemistä jossa luovan jazzin liekki lepattaa ennakkoluulottomana.

  • Max Zenger, alttosaksofoni, bassoklarinetti
  • Tomi Nikku, trumpetti
  • Teemu Åkerblom, basso
  • Joonas Leppänen, rummut
  • +Alonzo Aju Heino, legot