The Father, The Sons and The Junnu on erinomaisen mielenkiintoinen pohjoismainen jazzprojekti. The Father on ruotsalaissaksofonisti Jonas Kullhammar jonka Moserobie levy-yhtiö on myös julkaissut tämän levyn, the sons ovat norjalaisbasisti Christian Meaas Svendsen ja rumpali Ilmari Heikinheimo ja kansitaiteessa muita pitempänä jättiläisenä esitetty The Junnu on tietysti Juhani Aaltonen.
Aaltosella on hyvät edellytykset olla Suomen kaikkien aikojen merkittävin saksofonisti – jo pitkä ura studiomuusikkona josta todisteena 13. sija Gramexin kaikkien aikojen eniten levyttäneiden muusikkojen listalla, mutta myös tärkeä asema erityisesti free jazzin tuomisessa ja juurruttamisessa suomalaiseen jazzmaaperään rumpali Edward Vesalan kanssa – joka on puolestaan myös Heikinheimon suuria innoittajia. Näissä free jazz tunnelmissa, joskin varsin melodisissa sellaisissa, liikutaan tällä uudella levyllä herkästä huilun lennosta väkivahvaan tenorisaksofoni vääntöön.
Kuusiraitainen sisältää sävellyksiä kaikilta neljältä. Sen avaa ainoa Aaltosen sävellys Reflections jossa saadaan nauttia Aaltosen hienosta huilismista jota Kullhammar tyylikkäästi saksofonillaan myötäilee. Kovempaa vääntöä saadaan kakkosraidalla Il ju jo christ jossa kahden saksofonin vääntö kohoaa huumaaviin mittasuhteisiin – todellista free juhlaa joka ainakin minulle on muodostunut levyn huippukohdaksi. Meaas Svendsenin Kiirohige päättää LP:n ensimmäisen puolen positiivisiin tunnelmiin.
B-puolen avaa Heikinheimon sävellys Sorrow wave joka alkaa vapaasti aaltoilevalla rubato-rytmiikalla johon hyvin jäntevyyttä tuo Heikinheimon määrätietoinen soitto, soolojen alkaessa rytmiikka saa selkeämpiä muotoja, Heikinheimon virvelirumpu vie musiikkia eteenpäin ja saadaan hieno esimerkki Aaltosen kypsästä tyylistä jossa vuosien kokemus on vienyt free sooloilusta vimmaisimmat särmät ja hieonut mitä mielikuvituksellisinta melodista lentoa, Aaltosen linjoissa on ilmavuutta ja taituruutta jota ei voi olla ihailematta. Vähäeleisenä välipalana toimii sen jälkeen Meaas Svendsenin The Sun jonka verkkainen ja pelkistetty melodia jättää Heikinheimolle keskeisen roolin.
Viimeinen kappale on komea – Kullhammarin hauskasti nimetty Suomalainen maailmanmestari alkaa Meaas Svendsenin bassosoololla josta kohoaa sitten rauhallinen ja levollinen melodia joka on kaunis kuin laskeva aurinko. Kiireettä sen myötä levy tulee päätökseensä ja hidastempoinen kappale antaa jälleen Aaltosen solismille hienot kehykset.
Levy on hieno kokonaisuus, sen raidoilla saadaan monta hienoa esimerkkiä siitä miten hidastempoisempi ja melodisempi free-ilmaisu pidetään kuulijalle mielenkiintoisena. Jonas Kullhammar on ollut tällä vuosituhannella länsinaapurimme mielenkiintoisimpia jazzmuusikoita ja Moserobie ehkä Ruotsin jazzdiggarille mielenkiintoisin levy-yhtiö – tämä hieno pohjoismainen yhteistyöprojekti on ehdottomasti sulka Moserobien hattuun. On erittäin hienoa että Juhani Aaltoselta saadaan kuulla näin hienoja levytyksiä 80 ikävuoden rajapyykin jälkeen ja nuorempien sukupolvien “isä ja pojat” osoittavat olevansa kelpoja soittokumppaneita. Vuoden tähän mennessä keskeisiä pohjoismaisia jazzjulkaisuja.
Levyä saa hyvinvarustelluista levykaupoista – vaikkapa Digeliuksesta, LP/CD.
- Juhani Aaltonen – tenorisaksofoni, huilu
- Jonas Kullhammar – tenorisaksofoni, baritonisaksofoni
- Christian Meaas Svendsen – basso
- Ilmari Heikinheimo – rummut, lyömäsoittimet