Eero Koivistoinen Quartet – Odysseus

We Jazzin uusi merellinen Odysseus -festivaalikonsepti Lonnan saarella jouduttiin viime vuonna koronan takia perumaan, mutta nyt heinäkuussa 2021 tärppäsi ja tapahtuma toteutui pitkälti viime vuotisin suunnitelmin vaikka koronakäyrät ovatkin viime aikoina pelottavasti kääntyneet nousuun.

Festivaalin nimi on saatu Eero Koivistoisen vuoden 1969 levystä Odysseus joka todisti aikoinaan uuden suomalaisen jazzsukupolven noususta ja modernin jazzin kypsymisestä ja edustaa 60-luvulla levytettyä suomalaista jazzia parhaimmillaan. Koivistoinen on itse karttanut varhaisiin levytyksiinsä liittyvää nostalgiaa ja on ehkä todettava, että erityisesti vinyylilevyjen harrastajien ja ehkä muidenkin jazzin nykypäivän kuuntelijoiden taipumus keskittyä Koivistoisen varhaisiin levytyksiin on ehkä hieman vääristynyt – onhan tässä kuitenkin artisti jonka levyillä myöhemmin soittivat Jack DeJohnetten, John Scofieldin ja Randy Breckerin kaltaiset jazzin kansainvälisen raskaan sarjan nimimiehet.

Vaan on Odysseuksella kuitenkin arvonsa suomalaisten jazz-LP:iden alkutaipaleen virstanpylväänä ja näihin tunnelmiin palattiin aurinkoisella Lonnan saarella heti festivaalin avaussetissä Koivistoisen nykyisen kvartetin kanssa – pianossa Alexi Tuomarila, bassossa Jori Huhtala ja rummuissa Jussi Lehtonen.

Kvartetti lähti soittamaan tuttua materiaalia – alkutaival mentiin levyn järjestyksessä, nimikappale itseoikeutettuna avauksena ja sen perään For Fun. Lonnan aurinkoisen iltapäivän tunnelma oli rento ja rennosti soitti kvartettikin, mukavaa iltapäiväjazzia. Näiden jälkeen poikettiin levyn järjestyksestä ja mentiin lopetukseen Country Jive jonka jälkeen saatiin vähän enemmän vaihtelua. Traneology sävellys on vuosien varrella Koivistoisen ohjelmistossa muuttanut muotoaan siinä määrin, että sen nykyinen versio kantaa nimeä Minor Solution ja on ollut tänä vuonna ajankohtainen basisti Nathan Francisin kvartetin uudella levyllä – Koivistoinen saksofonissa siinäkin. Letkeästi rullaava biisi sai vähän dynamiikkaa ja lisäpontta Lehtosen hienosta rumpusoolosta.

Setin loppuun mentiin kvartetin uudemmalla ohjelmistolla, mutta 60-luvun jazzin hengessä samaan tapaan svengaten – sama jazzin henki joka tarttui levylle ’69 elää vielä nuoremman sukupolven kvartetissa nyt 2020-luvulla.

• Eero Koivistoinen – tenorisaksofoni
• Alexi Tuomarila – piano
• Jori Huhtala – basso
• Jussi Lehtonen – rummut

Timo Lassy Trio

Saksofonisti Timo Lassyn tuleva triolevy lupaa hieman uusia tunnelmia uusien soittokumppanien kautta. Uudesssa triossa bassossa kuullaan Ville Herralaa ja rummuissa Jaska Lukkarista – ei nyt kovin suuri muutos Lötjönen/Mäkynen komppiin henkisesti, mutta muutos kuitenkin. Levyn materiaalia kuultiin viime viikolla Porissa ja muutenkin lähitulevaisuuden keikkakalenterista löytyy paljon keikkoja ympäri Suomea, joten jazzin aktiiviset seuraajat pääsevät varmasti tämän trion kehittymisestä keikoilla nauttimaan.

Trio levyn virallinen julkaisupäivä on elokuun loppupuolella, mutta CD:tä näytti olevan jo We Jazzin pop-up kaupassa myynnissä, joten Lassyn musiikin ystävien kannattaa käväistä Lonnassa myös levykaupan puolella.

Materiaali tuntuu henkisesti olevan jossain isomman Timo Lassy Bandin ja viime vuosien Lassy/Mäkynen duo-keikkojen välimaastossa. Ilman harmoniasoitinta saksofoni on paljosta vastuussa ja ehkä yllättävänkin helpon oloisesti Lassy tämän tilan täyttää. Monet kuuluisatkin saksofonitriolevyt jäävät soundiltaan kokoonpanon takia ohkaiseksi, mutta livenäkin kolme soittajaa riittävät.

• Timo Lassy – tenorisaksofoni
• Ville Herrala – basso
• Jaska Lukkarinen – rummut

Superposition

Lassyn setin vielä jatkuessa festarin tarjonta monipuolistui kun Makasiinilavalla alkoi “rinnakkaisohjelma” sisätiloissa. Ensimmäisenä esiintyjänä Makasiinilavalla soitti viimeisin Jazz-Emma voittaja Superposition tutulla kokoonpanolla saksofoneissa Adele Sauros ja Linda Fredriksson, bassossa Mikael Saastamoinen ja rummuissa Olavi Louhivuori.

Setin materiaali oli nyt jo hyvinkin tutuksi muodostunutta ensimmäisen levyn materiaalia. Tuntuu kuitenkin, että joka kerta kun olen bändiä livenä kuullut niin kokemus on ollut edellisiä parempi. Intiimissä sisätilassa nytkin akustisen kokoonpanon intensiteetti ja paikoin vapaata ilmaisua lähestyvä soitto pääsi oikeuksiinsa ja heti ensimmäisessä raidassa Sauros huikaisi vahvalla soololla.

Superpositionin musiikin tärkeä elementti on herkemmän sävelletyn materiaalin ja räiskyvänkin sooloilun vaihtelu ja dynamiikka joka mahdollistaa yllättävyydenkin.

Bassossa Saastamoinen tuntuu ottaneen vahvemmin roolin luotettavana kivijalkana. Hän on basistina ollut usein räväkkä ja intensiivinen soittaja, mutta nyt ehkä soitto oli normaalia napakampaa ja vahvasti harmoniaa ja rytmiikkaa määrittävää jättäen muille soittajille enemmän vapautta.

Jos kahden lavan vähän limittäin menevä ohjelmisto mahdollisti erittäin rikkaan ohjelmiston käytettyyn kokonaisaikaan nähden niin aivan ongelmatonta se ei ole. 120 hengen sisätila nimittäin täyttyi aika varhain, Lassyn setistä piti uhrata ainakin 10 minuuttia jos mieli mahtua sisälle ja paikoin Superpositionin herkemmät hetket kärsivät taustaäänistä setin alussa ja lopussa.

• Adele Sauros – tenorisaksofoni
• Linda Fredriksson – altto- ja baritonisaksofonit
• Mikael Saastamoinen – basso
• Olavi Louhivuori – rummut

Y-Otis

Superpositionin lopettaessa saksofonisti Otis Sandsjön Y-Otis oli jo täydessä vauhdissa ulkolavalla. Vahvasti elektronisessa kokoonpanossa on samaa henkeä kuin sen basisti Petter Eldhin Koma Saxossa jossa Sandsjökin soittaa – nykyään soittajan ja tuottajan roolien ja stuodiotuotannon ja live-esiintymisen raja hälvenee ja esiintyvä jazzmuusikko  on usein myös tuottaja ja elektroniikka palvelee luovaa esiintymistä ja soundeja ja tyylejä joita hiphop-tuottajat loivat studiossa 2000-luvun alussa tehdään nyt interaktiivisesti livenä.

Äänimaailman runsaus ja rytminen jännittävyys siirtyivät levyltä lavalle ehkä yllättävänkin hyvin, levyllä bändi kuulostaa jopa kollaasimaiselta ja eri paloista kasatulta, mutta kun näkee bändin elävänä sitä esittämässä niin musiikkia lähestyy hieman eri kulmasta.

Tässä vaiheessa päivää kahden lavan ohjelmiston pyöriessä ja ruokajonojen ollessa pisimmillään Lonnan festaritunnelma alkoi olla jo yltäkylläistä ja musiikin seuraaminen sai tehdä hieman tilaa ruokahuollolle – tosin musiikki kuului ulkotilassa ihan hyvin ruokarekallekin asti, joskin kuulin myös vähän valitusta että lavan edessä äänenvoimakkuus oli sitten melko kova. Samalla myös Makasiinilava kerkesi täyttyä että jätin Y-Otisin setissäkin pyörähtäneen Kit Downesin urkusetin tällä kertaa väliin.

• Otis Sandsjö – saksofoni, syntetisaattorit
• Petter Eldh – basso, koskettimet
• Dan Nicholls – koskettimet
• Tilo Weber – rummut
• +Kit Downes – koskettimet

Dalindèo

Lauantain viimeinen esiintyjä oli Dalindèo. Viime vuoden poikkeukselliset olosuhteet vaikuttivat myös uusien kotimaisten levyjen kokonaisuuksiin – usein se miten joku jazzlevy jää mieleen ilmestymisensä ajoista on yhdistelmä paitsi levystä niin myös siitä minkälaista musiikki oli livenä. Nyt tänä kesänä kun jonkun verran siirrettyjä julkkarikeikkoja on kuultu niin tämä tuntuu vaihdelleen levystä toiseen. Dalindèon Follow the Dark Money tuntuu levyltä jonka julkaisu olisi paljonkin hyötynyt siitä jos uusi materiaali olisi heti saatu yleisöjen eteen, mutta parempi myöhään…

Uudella levyllä teemat ovat vakavia yhteiskunnallisia ja poliittisia aiheita, pimeä vaalirahoitus – asekauppa – veroparatiisit – mutta musiikki on pohjimmiltaan kuitenkin viihteellistä ja kepeää “agenttijazzia”. Musiikillisesti tätä eroa on kurottu kokoon tekemällä kappaleista pitempiä ja niissä on paikoin tummempia hitaita osuuksia. Tämä ei oikein Dalindèon tapauksessa toimi parhaalla mahdollisella tavalla – vaikka pyrkimys muuttaa musiikin luonnetta tematiikan takia vaikuttaakin oikealta pyrkimykseltä. Tämänkin setin aikana muistelin miettineeni jonkun Dalindèon aiemman Dubrovnikin esityksen yhteydessä, miten Dalindèo oli ehkä uniikki siinä miten he tuntuivat ymmärtäneen miten hyvää livetunnelmaa voi rakentaa pitämällä kappaleet lyhyinä – livenäkin. Nyt ainakin minä kovasti jo odottelin menevämpiä teemoja ja sooloja kun musiikki rauhoittui.

Vaan oli menoakin tarjolla, saksofonisti Pope Puolitaival erityisesti tuntuu tulleen korona-ajan keikattomuuden ajasta takaisin lavoille uudella latauksella energiaa – olen kuullut nyt Popea tässä kuussa kolmessa eri kokoonpanossa ja aina sooloissa on ollut mukavasti tulta ja energiaa.

• Valtteri Laurell-Pöyhönen – kitara, koskettimet
• Jose Mäenpää – trumpetti, koskettimet
• Pope Puolitaival – tenorisaksofoni, huilu
• Pekka Lehti – basso
• Rasmus Pailos – lyömäsoittimet, elektroniikka
• Jaska Lukkarinen – basso

Odysseuksesta yleensä ja vinkkejä sunnuntaille

Lonna on erittäin miellyttävä ympäristö festivaalille ja yleisesti ottaen järjestelyt toimivat hyvin, mutta loppuunmyydyn festivaalin kävijämäärä tuntuu paikoin kolkuttelevan järjestelyn mukavuuden rajoja. Istumapaikkoja on ulkolavan edessä varsin vähän, joten jos mielii istumaan tuolille paikkaan josta lavalle näkee hyvin on syytä varmaan sunnuntainakin olla paikalla jo kahdelta alueen avautuessa tuntia ennen musiikin alkua. Ruokailua kannattaa harkita jo hyvissä ajoin – kuuden aikaan jonot olivat melko pitkiä (vaikkakin se helpottaa että musiikki kuuluu alueen ruokakojuille hyvin) ja Sanga-ruokarekan valikoima oli jo ainakin kaventunut puoleen – erityisesti vegaani/vege vaihtoehdot näyttivät loppuneen kesken molemmilta kojuilta. Jos juomajonot ovat pitkiä niin palvelu pelaa ripeämmin Keltaisella talolla levykauppa/lipunmyyntipisteen yhteydessä olevassa baarissa.

Kahden lavan ohjelmistossa on hyvää, että päivä kuluu aivan siivillä ja noin kuuden tunnin festari-iltapäivään mahtuu paljon, mutta limittäin menevät sisä- ja ulkolavan konsertit aiheuttavat “fear of missing out”-tuntemuksia, etenkin kun sisälavalle pitää siirtyä melkein edellisen ulkosetin puolessavälissä jos mielii varmistaa istumapaikan (eihän niissä 120 paikassa sisällä tosin suurta eroa ole). Hieman ollaan siis sillä alueella jossa melkein ehtii kuunnella kaikkea sisältöä, mutta ei kuitenkaan käytännössä ehdi, mutta toisaalta ohjelmistoa ei ole aivan riittävästi että olisi tunne että pääsee riittävästi valitsemaan erilaisista vaihtoehdoista. Sunnuntaina sisälavalla on vielä yksi esiintyjä enemmän, joten tauotonta musiikkia ja vaikeita valintoja on vielä enemmän (kovasti päänvaivaa tuottaa harvoin livenä esiintyvän ja vahvaa kansainvälistäkin hypeä saaneen Oiro Penan setin meneminen sekä Lucia Cadotschin (Jazzpossun paras ulkomainen levy 2016) että Verneri Pohjolan (mm. Jazzpossun paras kotimainen levy 2020), mutta ainakin tarjolla on tauotonta musiikkiviihdettä.

Ennakkoon loppuunmyyty festari viestii kysynnästä – jazz kiinnostaa, erityisesti hyvin järjestettynä ja markkinoituna tapahtumana. Paljon isompaan festariin ei Lonnassa liene mahdollisuuksia, joten toivottavasti signaali tulkitaan niin, että Helsinkiin voisi sijoittaa vielä alkukesäänkin yhden jazzfestivaalin lisää.

Näillä eväillä sunnuntaihin!