Hämmentävä tosiseikka uudesta Ilmiliekki Quartetin nimeä kantavasta levystä on että se on yhtyeen ensimmäinen instrumentaalistudiolevy 16 vuoteen, mutta tottahan se on. Sen verran on aikaa kulunut Take It With Me’stä. Bändi on kuitenkin tuntunut olevan Suomen jazzkentällä läsnä tauon jälkeen vuoden 2014 Jazz Finland -festivaaleilta eteenpäin ja mahtuuhan tuohon väliin kaksi levyä laulaja Emma Salokosken kanssa ja livelevy Land of Real Men jolla saatiin julkaistua limboon jääneelle All Dead, All Dead -levylle kaavailtuja sävellyksiä.
Vuonna 2002 perustettu Ilmiliekki Quartet (Verneri Pohjola trumpetti, Tuomo Prättälä piano, Antti Lötjönen basso ja Olavi Louhivuori rummut) ja hieman aikaisemmin aloittanut U Street All Stars toivat 2000-luvun alussa esille uuden suomalaisen jazzsukupolven jonka edustajat ovat tänäkin päivänä 20 vuotta myöhemmin ne nimekkäimmät ja vetävimmät kotimaiset artistit vaikka nuoremmat muusikot ovatkin jo olleet vahvassa nousussa viime vuosina.
Kun Ilmiliekkiin löyhästi liittyvä Quintessence (mukana Prättälä ja Pohjola) teki viime vuonna muutamia paluukeikkoja niin tuntui siltä, että tuo nu-soul yhtye oli jazznäkökulmasta aikaansa edellä – samanhenkiset projektit tulivat jazzpiireissä USA:ssa ja Isossa-Britanniassa suosioon vasta myöhemmin. Kun kuuntelin uutta Ilmiliekki Quartettia tuli mieleen että ehkä Ilmiliekkikin oli aikaansa edellä, tosin verrokkimaana Suomi. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suomalaiseksi jazzsoundiksi nousi Ricky-Tick Recordsin menevä klubijazz, mutta Ilmiliekin soundi pitkälti muuttumattomana oli suomalaista jazzia parhaimmillaan 2010-luvun loppupuolella ja samoilla aineksilla Ilmiliekki on vieläkin liikkellä. Musiikissa yhdistyvät melodinen herkkyys ja uskallus sukeltaa abstraktimpaan improvisointiin.
Uusi levy on kansien musta/violetti/hopea -värimaailmaan sopivasti öisen sametinpehmeä, mutta yö ei ole aivan levollinen, rytmiikka ja harmonia luo usein jännitettä ja soolot uskaltautuvat seikkailemaan öisiin poluttomiin metsiin, usein sävelletty melodia on turvallisin ankkuri.
Lötjösen sävellys Three Queens heittää kuulijan yllätävänkin suoraan keskelle menoa. Se on levyn liikkeissään ripeimpänä vetona ehkä rohkeakin valinta avausraidaksi, mutta toisaalta sen soolot antavat niin Pohjolalle, Lötjöselle kuin Prättälällekin tilaisuuden esitellä kuulijalle itsensä heti levyn alkuun. Supermassiivisen mustan aukon mukaan nimetty Sgr A* vetää tunnelman oikeastaan loppulevyksi rauhallisempaan suuntaan, hieno kosmisen mystisesti häipyvä lopetus kruunaa tämän LP:n A-puolen huipennuksen.
Pop/rock-versioinnit ovat jo muodostuneet Ilmiliekin tavaramerkiksi. Tällä kertaa siinä roolissa on Karina-yhtyeen Aila joka saumattomasti istuu levyn tunnelmaan ja esittelee Pohjolan soittoa herkimmillään ja kauneimmillaan paikoin riipaisevan hauraasnakin.
B-puolen avaa lähestyvien myrskypilvien tavoin painostavankin tuntuinen Pohjolan sävellys Follow the Damn Breadcrumbs jonka tiellä leivänmurut eivät tunne johdattavan ainakaan turvaan – melodian ylevällä huipennuksellakin on varjopuolensa. Levyn ainoa Louhivuoren sävellys Night Song joka on hiljainen tunnelmointihetki. Rumpalia ei voi ainakaan omassa sävellyksessään liiallisesta instrumenttinsa korostamisesta haukkua, sen verran hiljaiseen helinään ja sutinaan joutuu kuulija paikoin keskittymään.
Minulle levyn ehdoton huippukohta on päätösraita Kaleidoscopesque. Se alkaa viivähtelevällä introlla kunnes sävellyksen teema nousee esiin muutaman minuutin kuluttua ensin hieman levottoman seitsemänjakoisen rytmin päällä kuitenkin toiveikkaana ja kuulaana. Kun myöhemmin Prättälän oivan sooloilun jälkeen kappaleen loppupuolella teemaan palataan itsevarmemman nelijakoisen rytmin päälle tulee kuulijalle vahvasti tunne että on saavuttu turvallisesti kotiin. Kappale luo pienin elein vahvan vaikutelman. Tyydyttävä lopetus tuo paljon kuuntelukokemukselle.
Uutta levyä saa Bandcampista LP:nä ja CD:nä.
- Verneri Pohjola – trumpetti
- Tuomo Prättälä – piano
- Antti Lötjönen – basso
- Olavi Louhivuori – rummut