Nyt neljättä kertaa järjestetty We Jazzin “salakeikka” on jo muodostunut perinteeksi. Konsepti on yksinkertainen, yleisölle ei kerrota etukäteen missä keikka tapahtuu tai kuka siellä soittaa vaan muutamaa päivää ennen keikkaa ilmoitetaan mistä kuljetus keikkapaikalle lähtee.
Tällä kertaa seikkailunhaluiset musiikin ystävät kutsuttiin Töölön kisahallin parkkipaikalle josta bussikuljetus lähti kohta itää päätyen lopuksi Vuosaaren Hotelli Rantapuistoon jossa odotti varsin tunnelmallinen 60-70 lukulainen puupaneloitu kongressihotellitila baareineen. Erityskiitos vielä kännykkäparkin henkilökunnalle joka lainasi Jazzpossun kännykän lataukseen omaa laturiaan kerätessään puhelimet pois!
Musiikillinen anti koostui kahdesta setistä kahden eri duon esittämää elektroakustista musiikkia jossa sähköiset taustat kohtasivat instrumenttien soittamisen. Esiintyjät olivat minulle ennestään vieraita -tutuimpana toisen setin Chris Williams ja hänkin vain sen kautta että hänellä on We Jazzin ohjelmistossa duo-setti Ka Bairdin kanssa tiistaina.
Ensimmäisessä setissä ilmeisesti työnjako oli, että musiikillisen annin tarjosi saksofonisti Mattias De Craene ja hänen aisaparinsa Rien Coorevits hoiti visuaalisen puolen. Monien saksofonien ja jopa säkkipillimäinen pohjakuhina loi hartaan tunnelman ja välillä harmoniassa oli jopa keskiaikaisia sävyjä ja myös 70-lukulaista kosmische musik -tunnelmaa – tuuheaa ja rauhallisesti vellovaa ambienttia. Toisen parin muodostivat trumpetisti Williams ja Dirty Beaches ja Last Lizard nimillä musiikkia tekevä Alex Zhang Hungtai joka soitti saksofonia ja elektroniikkaa oli toki riittämiin. Duo toi Itä-Helsinkiin tuulahduksen New Yorkin, mutta ehkä äänimaalailuambient jäi kuitenkin sille tasolle että tärkeämpää kuin musiikillisen annin nyanssit oli Salakeikalle valittujen artistien tapa tehdä musiikkia sinänsä.
Ei ole ollenkaan varmaa, että improvisointia vahvasti hyödyntävää soittimien hetkessä soittamisen elektroniikkaan yhdistävää musiikin tekoa tullaan tulevaisuudessa kutsumaan jazziksi tai esittämään jazztapahtumissa, mutta varmaa on, että nuorten luovien muusikoiden keskuudessa yhä useammin tärkein yhteistyökumppani on DAW (eli siis audiotyöasema suomeksi) toisten muusikoiden sijaan. Jazzinkin piirissä ajan henki on, että muusikko on yhä useammin myös studioteknologiaa hyväksi käyttävä tuottaja – näiden roolien välinen raja hälventyy, joskin se on yhä olemassa.
Aivan täyttä synteesia soittamisesta ja tuottamisesta ei mielestäni ole vielä syntynyt, mutta ehkä laajempi murros joka mullistaisi jazzmusiikinkin tekemisen voi olla vain yhden läpimurtoartistin tai levyn päässä. We Jazz -festivaali ei ehkä esittele Suomen jazzfestivaaleista laajimmin tämän hetken suurimpia jazznimiä, mutta se on uniikki jazzfestivaali siinä miten se esittelee luovan musiikin ja improvisoidun musiikin todennäköistä tulevaisuutta (oli se sitten jazzin tulevaisuus tai ei) – tämän vuoden Salakeikan artistivalinnat tuntuvat ensisijaisesti visionäärisiltä.
Musiikin murros voi tapahtua joskus hitaasti. Olen jo muutaman vuoden pannut merkille YouTubessa, että nuorten luovien muusikoiden digitaalisesti luoma musiikki joka käyttää hyväksi teknologian mahdollisuuksia luoda monimutkaisia rytmejä ja harmonioita on alkanut kovasti kuulostaa Frank Zappan 80-luvun pienen omakotitalon hintaisella Synclavier-syntetisaattorilla tekemää musiikkia. Vaikka välillä Jazz From Hell -levyn syntetisaattorisoundit kuulostivat jo vanhahtaneelta kasarilta on nyt alkanut tuntua että levy oli pikemminkin ehkä 30 vuotta aikaansa edellä.
Samoin muistan kun 90-luvun lopulla aloin seurata New Yorkin downtown scenen tapahtumia John Zorn -aiheiselta sähköpostilistalta ja keikat joissa Ikue Morin kaltaiset muusikot esiintyivät pelkkä läppäri soittimenaan herättivät keskustelua ja pahaa mieltäkin. Reilu parikymmentä vuotta myöhemmin sellaisestakin on tullut yleisesti hyväksytty ja luonteva osa improvisoidun musiikin tekemistä. Mikä lie seuraava kehitysaskel tällä tiellä – ehkä se kuullaan We Jazzissa ensin.