On taas aika vuosittaisen parhaiden jazzlevyjen katsauksen. Kansainvälisesti vuosi 2022 tuntuu ehkä pettymysten vuodelta – useimmat pitempään odottamistani uusista julkaisuista eivät olleet odotusten veroisia ja odotukset ylittäneitä täysosumia tuli vain muutama. Mainiota 5 (+15) paikan arvoisia levyjä kuitenkin löytyi helposti tänäkin vuonna parikymmentä ja vähän ehkä fuskasinkin että saatiin lisää levyjä mukaan – kaksi useamman levyn pakettia jotka julkaistiin jossain formaateissa erikseen ja toisissa myös yhdessä pääsivät listoille yksinä kokonaisuuksina.
Trendeistä mainittakoon, että Lontoon skenen hiipuminen tuntuu jatkuvan, muutaman vuoden hurja kuohunta on selkeästi laantunut. Sen sijaan Blue Note on kovassa vedossa – yli kolmasosa listan levyistä on Blue Noten julkaisuja, Don Was on pitänyt klassikkolabelin jazzin trendien mukana niin monia tämän hetken mielenkiintoisimpia amerikkalaisia artisteja julkaisten kuin klassikkolevyjä tuoden uudelleen saataville vinyylilevyjen ystäville, vaikka nousevat hinnat herättävätkin kritiikkiä.
Sitten pitemmittä puheitta asiaan, ensin +15 esittäjän mukaan aakkosjärjestyksessä.
- Melissa Aldana – Falling
- Angles – A Muted Reality
- Binker & Moses – Feeding the Machine
- Avishai Cohen (b) – Shifting Sands
- Tigran Hamasyan – StandArt
- Koma Saxo – Koma West
- Julian Lage – View with a Room
- Charles Lloyd – Trio of Trios
- Nduduzo Makhathini – In the Spirit of Ntu
- Fergus McCreadie – Forest Floor
- Cécile McLorin Salvant – Ghost Song
- Joshua Redman – LongGone
- Joel Ross – The Parable of the Poet
- The Comet is Coming – Hyper-Dimensional Expansion Beam
- Chip Wickham – Cloud 10
Katso myös top 5 (+15) kotimaiset!
5. Mary Halvorson – Amaryllis & Belladonna
Myönnän että minulta meni kuukausia kunnes kuuntelin kokonaan kitaristi Mary Halvorsonin kaksi samana päivänä keväällä ilmestynyttä albumia Amaryllis ja Belladonna (saatavissa erikseen, mutta myös tupla-LP:nä), mutta kun kuuntelin levyt olin erittäin positiivisesti yllättynyt. Halvorsonin Marc Ribot’n mieleen tuova soitto on usein mielenkiintoista, mutta levyt ovat käyneet yleensä raskaiksi, mutta ei tällä kertaa, avant-garde kitarointi ei mene vaelteluksi vaan biiseissä on potkua – käsillä on ehkä kaksi Halvorsonin parasta levyä.
Amaryllis on kirjoitettu jazzsekstetille jota muutamalla raidalla vahvistaa jousikvartetti, Belladonna puolestaan kitaristille ja jousikvartetille ja molemmat ovat vahvoja levyjä. Amaryllis-sekstetti saadaan ensi vuonna Suomeenkin – Validi Karkia järjestää keikan Porissa 20.3.
4. Makaya McCraven – In These times
Odotin oikeastaan hieman enemmän rumpali/beat-tiedemies/tuottaja Makaya McCravenin uudelta levyltä. McCravenista on tullut vuosi vuodelta enemmän arvostettu modernin jazzin suunnanäyttäjä jonka tekemisissä muusikon ja tuottajan roolien rajat hälvenevät ja uusimmissa levyissä on ollut muiden tekemän materiaalin uusiokäyttöä ja eri kaupunkien ja skenejen kohtaamista, joten tuntui että pitkästä aikaa omaan materiaaliin ja luottomuusikoihin perustuva levy voisi olla todellinen näytön paikka ja virstan pylväs.
Aivan mitään järisyttävää ei saatu, mutta se ei McCravenin sädekehää ehkä kuitenkaan himmennä ja In These Times edustaa mainiosti omaa tyyliään – studiossa rakennettua jazzia joka säilyttää yhteyden luovaan ja rosoiseenkin soittamiseen.
3. Immanuel Wilkins – The 7th Hand
Olin ladannut kovat odotukset myös saksofonisti Immanuel Wilkinsin toiselle levylle The 7th Hand. Wilkinsin debyytti Omega nosti hänet suoraan New Yorkin trumpetisti Ambrose Akinmusiren jalanjälkiä seuraavan piirin kärkikastiin ja levy nousi jopa New York Timesin kriitikoiden valinnaksi vuoden levyksi.
The 7th Hand ei kuitenkaan merkittävästi, jos ollenkaan paranna Omegasta, mutta kun samantyylisiä levyjä julkaisivat myös Joel Ross, Melissa Aldana ja Harish Raghavan niin ainakin minulle Wilkinsin levy oli tästä osastosta paras ja ehkä vielä parempaa jäädään odottamaan.
2. Bill Frisell – Four
Kitaristi Bill Frisellin uusin julkaisu Four oli sen sijaan erittäin positiivinen yllätys. Innostuin seuraamaan uutta jazzia ja improvisoitua musiikkia kuultuani Friselliä livenä Porissa vuonna 1996 ja uusia julkaisuja olen seurannut siitä asti enkä ole ollut uudesta Frisell-levystä ollut näin innoissani sitten vuoden 2003 Intercontinentalsin.
Frisellin maailmassa levyssä on poikkeuksellista että sillä soittaa suhteellisen perinteinen kvartetti – tosin ilman basistia – saksofonissa ja klarinetissa Gregory Tardy, pianossa Gerald Clayton ja rummuissa Johnathan Blake. Vahvat soittokumppanit saavat musiikin elämään vielä hienommalla tavalla kun viime vuosina tutuiksi tulleet triot ja duetot, kvartetin kemia on upeaa kuunneltavaa. Frisellin mielestäni parhaita levyjä joka ei ole aivan vähän sanottu yli 40 oman levyn diskografiasta.
1. Designers – Designers
Mitä tulee Joachim Florentin, Aki Rissasen ja Will Guthrien Designersiin niin vaikein päätös oli sijoitanko sen tänne kansainvälisiin levyihin sävellyksistä vastaavan Florentin perusteella vai riittäisikö Rissasen vahva panos trion pianistina ja kotimainen julkaisija We Jazz kategorisoimaan sen kotimaiseksi – sen verran selkeästi ainakin nyt lähellä levyn julkaisua se tuntuu vuoden parhaalta levyelämykseltä.
Florentin materiaali jossa on usein minimalistisia elementtejä sopii kuin nenä päähän Rissasen soitolle, tai ehkä materiaali sellaiseksi soitettaessa muovautuu. Oli miten oli, Aki Rissanen Trio on studiolevyillään ollut aina aiempina vuosina näiden listausten top kahdessa ja samaan kutinaan auttaa Designers. Toivottavasti levytykset eivät jää tähän yhteen, triolla olisi huikeasti potentiaalia.