Pianisti Ethan Iverson tuli tunnetuksi The Bad Plus -triosta 2000-luvun alussa. Jos The Bad Plus ei ollut aivan Esbjörn Svensson Trion veroinen ilmiö, niin jotain samaa oli tuonkin trion suosiossa joka tavoitti erityisesti nuorta yleisöä joka ei muuten juuri jazzia kuunnellut – itsekin muistan bändistä kuulleeni These Are the Vistas levyn ilmestymisen aikoihin 2003 muita musakanavia pitkin kuin jazzdiggareilta.
Iso osa The Bad Plussan suosioon oli trion tapa tehdä jazzversioita eri genrejen “hittibiiseistä” jotka esitettiin ilman ironiaa tai kieltä poskessa – tulkintansa saivat mm. Nirvanan Smells Like Teen Spirit, Blondien Heart of Glass, Rushin Tom Sawyer ja Aphex Twinin Flim. Trio edusti selvästi jotain uutta jazzissa, joten oli merkillepantavaa että jo vielä bändiin kuuluessaan, Iverson omilla julkaisuillaan haki selvästi yhteyttä jazzin perinteisiin. Soittokumppaneina levyillä on kuultu vanhemman sukupolven mestareita kuten Lee Konitz, Ron Carter ja Jack DeJohnette.
Jazzin perinteiden vaalijana Iverson on kunnostautunut myös kirjoittajana. Do the M@th -blogi ja uudempi Transitional Technology kirjoitussarja Substackissa tarjoavat arvokasta materiaalia monien merkittävien haastattelujen ja tarkkanäköisten analyysien kautta. Iversonia voi hyvinkin pitää yhtenä Internet-ajan merkittävimmistä jazzkirjoittajista. Onpa hänellä usein X:ssäkin musiikista jotain järkevää sanottavaa.
Viime aikoina lievää kapinallisuutta on alkanut ehkä enemmän ilmestyä musiikkiinkin. Uusimmalla Blue Note -julkaisulla Technically Acceptable mainostettiin olevan kaksikin aiemmin Blue Note -levyillä kuulematonta asiaa, nimittäin Theremin-soolo ‘Round Midnight -biisillä ja kolmiosainen pianosonaatti ja onpa mukana epäironinen popmusiikkitulkintakin Killing Me Softly With His Songista.
Näistä lähtökohdista ei ollut mitenkään varma mitä olisi luvassa Iversonin trion Euroopan kiertueella joka pysähtyi Suomessa G Livelabeilla Helsingissä 26.2. ja Tampereella 28.2.
Kaksisettinen lähti liikkeelle Iversonion omalla materiaalilla, alkuun kuultiin velmua rytmiikkaa sisältävä It’s Fine to Decline, mutta sitten lähdettiin perinnetietoisen jazzin poluille ja lähes koko loppukeikka saatiin kuulla Iversonin, Thomas Morganin ja Kush Abadeyn muodostaman trion tyylitajuisia tulkintoja jazzstandardeista.
Kaikki oli varsin harkitun oloista. Iverson ei kompannut soinnuilla mitenkään vahvasti vaan usein soolot soljuivat yksittäisinä melodialinjoilla ja basso- ja rumpusoolot saivat tilansa ilman pianoa. Erityisesti viehätti eri tyylien kunnioitus, kun soitettiin blues-kaavan mukaisia biisejä niin blues kuului kirkkaasti niin Iversonin kuin erityisesti Morganin sooloissa ja kun soitettiin kaunis balladi niin jälki oli todella kaunista – kohokohdiksi nousivat harvinaisesti rauhallisimmat kappaleet, ensimmäisessä setissä 40-luvun film noir-soundtrackbiisi Laura jonka synkästä pianon matalimman pään koskettimin soitettu möyrintä puhkesi kuulaaksi melodiaksi erittäin vahvassa David Lynch/Angelo Badalamenti hengessä ja toisessa setissä Wayne Shorterin Infant Eyes joka oli suorastaan pakahduttavan kaunis.
Abadey oli trion hillitylle perusvireelle riittävän vähäeleinen rumpali. Viimeisen kymmenen vuoden aikana monilla Abadeyn sukupolven rumpaleilla on mielestäni ollut taipumuksena soittaa livenä liian räiskyvästi, mutta Abadey hoiti homman tyylillä.
Yleisöä olisi Helsingin G Livelabiin mahtunut enemmänkin. Ammattijazzmuusikkopitoisuus oli poikkeuksellisen korkea, yleisöstä olisi saanut koottua ainakin kaksi huipputason kvartettia. Tietäjät tietävät.
Ehkä jollekin tällainen “perus New Yorkin klubijazzkeikka” voisi olla Euroopan kiertueelta pettymyskin, mutta itse nautin erinomaisen paljon taitavasta standardientulkinnasta.
- Ethan Iverson – piano
- Thomas Morgan – basso
- Kush Abadey – rummut
Ethan Iverson Trio Helsingin G Livelabissa 26.2.2024