We Jazzin järjestämä Odysseus on tänä vuonna päässyt maihin Korjaamolle. Vaikka Lonnan saari oli mukava ympäristö kesäfestarille, Korjaamo tarjoaa kuitenkin isommat puitteet joihin tarjontaa mahtuu. Yltäkylläinen tarjonnan runsaudensarvi houkuttelee maistelemaan erilaisia juttuja, mutta ainakin ensimmäisenä päivänä illan mittaan selkeä strategia ja tietyille seteille tähtääminen alkoi tuntua voittavalta suunnitelmalta.
Tiloista suurimman, Vaunusalin, avasi Verneri Pohjolan Monkey Mind. Viime vuoden parhaan kotimaisen jazzlevyn materiaalia ei ole livenä voinut niin kovin usein kuulla kansainvälisen kokoonpanon takia. Aivan levyn bändiä ei Korjaamollakaan nähty Kit Downesin puuttuessa, mutta kun koskettimissa on Tuomo Prättälä niin ei tuota kovin paljon osaa harmitella. Musiikki oli jälleen ihanaa kuultavaa joskaan festarihumussa keikka ei aivan kovaa iskenyt kuin viime vuoden lopulla Sellosalissa.
Basisti Jonathan Bäckströmin kvartetti julkaisi We Jazzilla aiemmin tänä vuonna mielenkiintoisen levyn, joten tätä suomalais-ruotsalaista kokoonpanoa oli mukava päästä kuulemaan myös livenä Korjaamon viihtyisällä Kesäpihalla. Helsingissä Bäckström on ollut ehkä näkyvimmin esillä yhtenä Korjaamon jazziltojen järjestäjänä ja tähän rooliin verrattuna oma kvartetti oli yllättävän free-henkinen. Kahdelle saksofonistille (Adele Sauros tenorisaksofonissa ja Marcus Wärnheim altossa) on musiikissa tilaa temmeltää ja uusi tuttavuus Wärnheim on osoittautunut kelpo free seikkailijaksi. Oli erityisen mielenkiintoista että samaan iltaan oli saatu myös Superposition jossa Sauros myös soittaa sillä We Jazzin levyjen kirjossa nämä kaksi kahden saksofonin kvartettia tuntuvat sisaruksilta.
Livenäkin Bäckströmin kvartetti teki hyvää jälkeä. Itse toivoisin hieman enemmän rakennetta ja vahvoja teemoja vapaan sooloilun tasapainottamiseksi – ainakin itselle “hittibiisiksi” on noussut Flower Growing, Dying mieleenjäävän vahvan melodiansa ansiosta, tämä toimi hienosti Korjaamon pihallakin.
Vintillä esiintyi sellisti Aino Juutilaisen AINON joka on syksyllä julkaisemassa uutta musiikkia We Jazzilla ja Odysseus-keikalla uuden levyn materiaali esitettiin livenä ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan. Vaikka pidin neljän vuoden takaisesta ensilevystä Drought niin se on jäänyt melko vähälle kuuntelulle julkaisuvuotensa jälkeen – jotenkin AINONin kamarijazz tuntuu raskaalta ja vaatii kuulijalta panostusta.
Setin perusteella uusi materiaali kuulosti lupaavalta. Kappaleissa oli jotain miniatyyrimaista ja setti meni kuin siivillä. Levymateriaalin lisäksi kuultiin muutama muukin kappale. Hauskan erilainen oli puhaltaja Milo Linnovaaran ensimmäinen sävellys yhtyeelle – Odysseus nimistä kappaletta oli kuulemma bändin joukossa kuvailtu jopa sankarihevinä mutta aivan niille linjoille ei sovituksessa lähdetty vaan Joonas Leppänen jazzkompilla muutti henkeä toiseen suuntaan. Tästä huolimatta 5 ja 7 jakoista rytmiikkaa vuorotteleva kappale mieleenjäävine meloditoineen oli hieno lopetus hyvälle setille.
Setin jälkeen saatiin hieman nettiohjelmistossa mainitsematta jäänyttä lisäherkkua kun Bäckströmin kvartetin Wärnheim ja Leppänen musisoivat vapaasti. Wärnheim kunnostautui rikkaassa äänentuotannosta loihtien saksofonisteen kaikenlaisia ääniä setin loppuun vaihtaen siihen jonkunlaisen huilun suukappaleenkin. Hieno pieni 15 minuutin välipala.
Festivaalimarkkinoinnissa Odysseuksessa on otettu tasapuolinen ja minimalistinenkin linja. Kaikki esiintyjät listataan aakos tai esiintymisjärjestyksessä samankokoisin kirjaimin. Jos perjantaille olisi “pääesiintyjän” halunnut nostaa, niin luonteva valinta olisi Vaunusalin illan viimeinen esiintyjä Superposition. Olihan Olavi Louhivuoren, Linda Fredrikssonin, Adele Sauroksen ja Mikael Saastamoisen muodostaman huippukvartetin toisen levyn II julkaisupäiväkin.
Omalla kohdalla festariputki ja pitkät päivät alkoivat sen verran painaa että en tätä ensimaistia seurannut loppuun asti – toivottavasti joku klubikeikkain vielä tulee että live-esiintymiseen pääsee täydellä keskittymisellä uppoutumaan tai jää kyllä harmittamaan. Ensimmäiseltä levyltä tutut elementit tuntuvat olevan voimissaan – vapaus ja rakenne kohtaavat miellyttävästi niin rytmiikassa kuin kahden saksofonistin harmonisessa yhteissoitossa ja toisaalta vapaammassa sooloilussa. Uusi levy on ehdottomasti vuoden tärkeitä suomalaisia jazzjulkaisuja – toivottavasti Digeliuksen myyntipisteellä kauppa kävi ennen ja jälkeen keikan. Uuden levyn musiikkiin palataan varmasti blogissa lähiaikoina.