Säveltäjä ja alttosaksofonisti Steve Lehmanin oktetti tarttui Jazzpossun korviin viitisen vuotta sitten kun se julkaisi ensimmäisen levynsä Travail, Transformation and Flow, joka oli melkoinen arvostelymenestys – esimerkiksi New York Timesin vuoden jazzlevy 2009, mutta Suomessa jäänyt varsin vähälle huomiolle. Etenkin Echoes on jäänyt vahvasti mieleen tuon ajan yhtenä ehdottomana suosikkibiisinä. Nyt oktetilta on ilmestynyt kakkoslevy Mise en Abîme ja voin ilokseni raportoida, että ykköslevystä on Jazzpossun makuun ainakin vedetty paremmaksi.
Lehmanin sävellyksellinen lähtökohta on jazzissa poikkeuksellinen. Hänen sävellyksensä perustuvat spektralismiin eli 70-luvulla syntyneeseen sävellystyyliin jossa harmoniat muodostuvat soitinten äänivärin harmonisen spektrin analyysiin ja yläsävelsarjaan – harmonioiden lähtökohtana toimii siis perinteisen sävelasteikon ja musiikin perinteisen teorian sijaan pikemminkin fysiikan lakien hallinnoimat taajuudet.
Lopputulos kuulostaa mielenkiintoiselta. Siinä on samaan aikaan korvalle tuttua harmonisuutta, mutta pieni mikrotonaalisuus saa sen myös kuulostamaan jännittävällä tavalla erilaiselta. Harmoniaa, ei dissonanssia, mutta erilaista harmoniaa.
Soundin keskiössä on Chris Dingmanin vibrafoni, joka on tällä kakkoslevyllä myös päässyt osalliseksi mikrotonaalista maailmaa, sillä hän soittaa erikoisvalmisteista vibrafonia jonka kolme säveltä on viritetty neljännessävelaskeleen ylöspäin. Paikoitellen tästä syntyy gamelan-orkesterimainen erilaisuuden tuntu, kuten alla näytevideossa olevassa pätkässä Chimera/Luchini –biisistä.
Ennallaan on oktetin hieno avara soundi, jotenkin laveampi tunnelma kuin tämän kokoisella jazz-bändillä yleensä. Puhaltimia käytetään säästeliäästi – tavoitteena eivät ole big band-maiset puhallinharmoniat.
Edellisestä levystään bändi parantaa kahdella sektorilla – ensiksikin biisit ovat yleisesti ottaen vähän tarttuvampia, monet Lehmanin levyt ovat aika raskaita kuuntelukokemuksia, mutta Mise en Abîme solahtaa korvaan nautinnollisesti alkumetreiltä lähtien, toiseksi bändin jazzvaikutteet ovat vahvemmin esillä – kolmessa biisissä inspiraatiota on haettu Bud Powellin sävellyksistä (tosin vaikea olisi tunnistaa jos ei tietäisi ja jos nimet eivät antaisi vinkkiä ja niin etäällä ollaan, että Lehman ottaa kaikista näistä itse sävellyskrediitin) ja paikoitellen mieleen tulevat aika vahvastikin 60-luvun Bobby Hutchersonin vibrafonin värittämät Blue Noten hämymmät hetket kuten Eric Dolphyn Out to Lunch, Gracah Moncur III’n Evolution tai Jackie McLeanin Destination… Out! tai One Step Beyond.
Erinomaisen hienoa musiikkia siis kyseessä – perinnetietoista, mutta myös uusia ideoita. Erittäin vahva suositus tuoreita äänimaailmoja etsiville jazzin ystäville!
Kotimaisissa levykaupoissa levyä ei ole vielä näkynyt, mutta sen saa kätevästi tilattua verkosta esimerkiksi Britti-Amazonista.
Steve Lehman Octet
- Steve Lehman, alto saxophone, live electronics
- Mark Shim, tenor saxophone
- Drew Gress, bass
- Tyshawn Sorey, drums
- Jonathan Finlayson,trumpet
- Jose Davila, tuba
- Tim Albright, trombone
- Chris Dingman, vibraphone