DeJohnette – Coltrane – Garrison

Pori Jazzin Kirjurinluodon pääkonsertit avasi päälavalla rumpalilegenda Jack DeJohnetten uusi trio jossa DeJohnetten vierellä soittaa kaksi omien soittimensa legendojen poikaa – saksofoneissa Ravi Coltrane ja bassossa Jimmy Garrisonin poika Matthew Garrison.

Triolta on aiemmin tänä vuonna ilmestynyt ECM -levymerkillä uusi levy In Movement ja levyn tunnelmissa keikka suurinpiirtein sujui – hieman jammailuhenkistä musaa jossa vahvaa pohjaa luo Garrisonin sähköbasso ja eloelektroniikka, DeJohnetten rumputyösketely sen ympärillä pyörien ja päällä kruununa Coltranen saksofonin soitto – tässä projektissa erityisesti sopraano- ja sopraninofonit soivat hienosti.

Nykypäivän Pori Jazzin järjestelyt toimivat jazzin ystävän kannalta varsin mainiosti – jazz-setit ovat lähes poikkeuksetta pienemmillä Lokki- ja Image-lavoilla – poikkeuksena lähinnä iltapäivän aivan ensimmäiset setit joka tuntuu hieman oudolta ratkaisulta. Nytkin tämä trio ilman sen kummempaa lavashow’ta vaikutti isolla lavalle liian pieneltä, setissä oli useampia herkkiä hetkiä joissa kukin jäsen vuorollaan pääsi fiilistelemään valokeilaan ja nyt tunnelma oli näiden aikana lähinnä hieman eksyneen oloinen. 

Trion vahvin lenkki oli tällä erää Coltrane joka pääsi repäisemään muutaman kerran todella vahvasti. Garrisonin soolohetket sen sijaan menivät turhanpäiväisen soittelun puolelle – oli huiluääniä ja tappingia, mutta ei oikein tekniikka tuntunut riittävän, kunnon imaisevaan tunnelmaan ei päästy. 

DeJohnette itse onnistui jostain siltä väliltä – lähinnä mieleen nousi rummun johtamissa osissa että tätä soittoa kyllä kuuntelisi paljon mielummin intiiimimmissä olosuhteissa. 

Keikan huippukohdiksi nousivat Miles Davisin 70-luvun alun jammailut mieleen tullut pätkä jossa Garrison soitti tanakkaa blues-pohjaa jolle Coltrane soitti todella komeasti päälle sopraninolla – siinä oli paloa kuin Dave Liebmanin tai Gary Bartzin soitossa Milesin bändissä aikoinaan! – ja herkempi hetki DeJohnetten vaihtaessa toviksi pianon ääreen. Gospel-sävyistä lähdettiin vapaampaan maalailuun ja Coltranen liittyessä mukaan sopraanolla tunnelma oli suorastaan harras. 

Kokonaisuutena setti ei kuitenkaan näissä olosuhteissa uuden levyn veroinen suoritus – jäi päivän jazztarjonnassa lämmittelijän asemaan.

• Jack DeJohnette – rummut
• Ravi Coltrane – saksofonit
• Matthew Garrison – basso, elektroniikka

Ikonostasis: Ikonen – Moses – Eick

Jazzdiggarien festivaalin ehdottoman ykköspaikan – Lokkilavan – avasi pianisti Kari Ikosen uusi mielenkiintoinen Ikonostasis-projekti joka suoritti Porissa ensiesiintymisensä triomuodossa. 

Ikosen rinnalla soittavat suurinpiirtein yhtä kauan jazz-maailmassa vaikuttanut vahvasti omia polkujaan kulkenut rumpali Ra-Kalam Bob Moses ja norjalaistrumpetisti Mathias Eick.

Trion materiaali muodostui Ikosen sävellyksistä – pääosassa uusi Ikonostasis-sävellyssarja, yhdestä Moseksen sävellyksestä ja kitaristi Tisziji Munozin kappaleesta Fatherhood.

Yleisilme oli rauhallinen ja meditatiivinen. Ikonen pianon ääressä loi verkkaisia äänimaisemia joissa Moses seikkaili eläväisesti pitkän kokemuksen tuomalla auktoriteetilla ja Eick piti huolen vahvasta melodiallisesta annista harkituin ja lyyrisin linjoin. 

Meditatiivista mystiikaa ja levollista tunnelmaa. Mosesin Lioness -sävellys toi mieleen Miles Davisin 60-luvun loppupuolen herkemmät hetket – sellaista Filles de Kilimanjaron ja In a Silent Wayn henkistä tunnelmaa. 

Vahvaa afrikkalaista rytmiikkaakin saatiin Mosesin soittaessa paikoin todella hienosti rumpusettiä ilman kapuloita käsillään.

Kypsää ja hallittua ja ajatuksella tehtyä musiikkia.

• Kari Ikonen – piano
• Ra-Kalam Bob Moses – rummut
• Mathias Eick – trumpetti

Marc Ribot & The Young Philadelphians

Rosoisten muotojen mestari, avant-gardeen kalleellaan olevan kitaristi Marc Ribot buukattiin Poriin melko myöhään paikkaamaan sairastunutta Larry Coryellia. Ribot toi mukanaan melko mielenkiintoisen kokoonpanon – The Young Philadelphianissa soittaa toista kitaraa Ribot’n manttelinperijä karhean avant-kitaran saralla Mary Halvorson ja bassossa ja rummuissa ovat ne varsinaiset philadelphialaiset: Jamaaladeen Tacuma ja Calvin Weston – nuoriakin herrat olivat joskus 70-luvulla liittyessään Ornette Colemanin sähköiseen free funk bändi Prime Timeen. Koko komeuteen oman mausteensa tuo jousitrio.

Bändin materiaalissa yhdistyvät kutkuttavasti tuo Ornetten sähköinen funk-säpinä ja 70-luvun soul. Bändi soittaa sujuvasti versioita mm. hittibiiseistä Love Rollercoaster ja The Hustle ja onnistuneesti välttää pahimmat sudenkuopat. Moinen avant-garde jazzareiden hittimusiikin tulkitseminen voisi helposti mennä nimittäin aivan hassuksi hommaksi, mutta tämä konsepti pysyy melko hyvin kasassa, joskaan aivan täysosuma bändin setti ei ollut.

Sankarihahmoksi nousi kova basisti Tacuma jonka soitossa yhdistyivät konseptin molemmat puolet – niin tukeva funk-groove kuin Ornetten henkinen vapaamuotoisempi sooloilu – kaikki toteutettuna vielä mainion persoonallisesti, levyiltä tuttu soundi oli vahvasti mukana. 

Yleisesti ottaen bändin soundissa oli bassoa ns. riittävästi – Westonin bassorumputykittely meni jo vähän välillä överiksikin. Kitaristit jäivät pitkälti valitettavasti bassojylinän alle. Vasta aivan loppumetreillä pienessä soolonumerossa ja varsinaisen setin päättäneessä The Hustlessa Ribot itse pääsi kunnolla esille.

Mikäpä siinä – hauska konsepti ja melko toimiva toteutus – ei kuitenkaan noussut ideaansa suuremmaksi elämykseksi.

• Marc Ribot – kitara
• Mary Halvorson – kitara
• Jamaaladeen Tacuma – basso
• Calvin Weston – rummut
• +jousikvartetti

Pauli Lyytinen Machinery

Tämän vuoden Kirjurinluodon uusiin lavoihin lukeutuu pieni Image-lava aivan Lokkilavan kupeessa josta tarjoillaan pienempiä jazz-paloja Lokkilavan settien välissä jazzinnälkäiselle festarikansalle.

Lavan avasi saksofonisti Pauli Lyytisen Machinery-soolo-ohjelmisto, jossa Lyytinen erilaisia soittotekniikoita ja teknisiä apuvälineitä ja elektroniikkaa käyttäen loihtii melkoisen määrän erilaisia tunnelmia ja ääniä tenorifonistaan. 

On abstraktia kokeellisuutta kuten ilman suukappaletta inisty Return of the Mosquito tai koneellista kohinaa Thunder Tube -lelun avulla hyödyntävä Modern Times, mutta myös silkkaa musiikin riemua livenä luotaviin looppeihin perustuvissa kappaleissa kuten nimikappale Machinery ja aivan mainio päätös …ja hän heräsi Petroskoista joka sai lavan löytäneen pienehkön yleisöjoukon haltioihinsa. 

Hieno soolo-ohjelmisto jossa erityisen poikkeuksellista on miten Lyytinen onnistuu yhdistämään hauskoilla kappaleilla ja joviaaleilla välipuheilla viihdyttävyyden kokeellisuuteen ja kunnianhimoiseen soittimenkäsittelyyn.

• Pauli Lyytinen – tenorisaksofoni

Dweezil Zappa Plays Frank Zappa

Festaritorstain “isiensä pojat”-tarjontaan kuului John Coltranen ja Jimmy Garrisonin jälkikasvujen lisäksi myös Dweezil Zappa.

Siinä missä Coltrane ja Garrison ovat hakeneet isiensä musiikkiin hieman etäisyyttä niin Dweezil luottaa surutta isänsä musiikkiin. Viime aikoina tosin Dweezil on ollut mediassa pikemminkin “perhe on pahin”-hengessä sillä Gail-äiti jätti kuollessaan Frankin musiikin oikeuksia hallinoivan Zappa Family Trustin Dweezilin veljen Ahmetin ja Diva-siskon haltuun ja jätti Dweezilin ja Moonin täysin osattomiksi – ainakin kunnes säätiön miljoonaluokan velat on maksettu. 

Tämän takia Dweezil menetti oikeudet käyttää “Zappa plays Zappa”-nimeä kiertueilleen kuten myös oikeuden käyttää isänsä kuvia keikkojen yhteydessä tai myydä virallisia oheistuotteita. Näinpä siis Porissa kuultiin “Dweezil Zappa Plays Frank Zappa”-nimistä show’ta.

Musiikillisesti tämä poppoo on lähinnä Frankin 80-luvun bändien henkinen jälkeläinen – valitettavasti. Paikoin mekaanisen puolelle menevää yrittämistä ja muovisia soundeja siis kuultiin. 

Musiikkia kuitenkin kuultiin lähes Zappan uran kaikista vaiheista. Ilahduttavasti mukana oli myös Mothers of Inventionin 60-luvun varhaista tuotantoa kuten You’re Probably Wondering Why I’m Here 50 vuotta sitten ilmestyneeltä Freak Out! levyltä ja Harry You’re a Beast levyltä We’re Only In It For the Money. 

Parhaiten bändin tekninen osaaminen ja Zappan musiikin hetki kohtasivat siinä välimaastossa – Inca Roads soi komeasti ja Lemme Take You To The Beachiin bändin tyyli sopi mukavasti. Ehkä parhaat hetket koettiin kuitenkin 60-luvun lopun ja 70-luvun alun instrumentaalien parissa:  melko yllätyksenä valintana Burnt Weeny Sandwich -levyn Holiday in Berlin (Full Blown) oli onnistunut tulkinta ja Eat That Question hieno lopetus.

Kitaristina Dweezil muistuttaa ehkä lipevällä tyylillään enemmän isänsä bändien stunt-kitaristeja kuten Steve Vaita tai Mike Keneallya kun isäänsä, mutta kyllä isäpapan levyjäkin on kuunneltu, paikoin hymy nousi suupieliin kun kuuli ehdan tuntuisia Zappa-lickejä.

Mutta ei mahda mitään, muovin makua jäi suuhun – Frankin parhaiden hetkien aitoutta pienine rosoisuuksineen jäi kaipaamaan.

Setille oli annettu keskiverto Lokkilavan repäisyä enemmän aikaa – hieman puolitoistatuntinen alkoi jo tuntua puuduttavalta muun päivän ohjelmiston lennettyä kuin siivillä – olisi tämä samassa ajassa koettu aivan hyvin kuin muutkin setit. 

• Dweezil Zappa – kitara
• Scheila Gonzales – koskettimet, laulu, saksofoni, huilu
• Chris Norton – koskettimet
• Ben Thomas – pasuuna, trumpetti, laulu
• Kurt Morgan – basso
• Ryan Brown – rummut

Hedvig Mollestad Trio

Torstain kovimmista rytinöistä jazzpuolella vastasi norjalaiskitaristi Hedvig Mollestadin trio joka otti heti kättelyssä luulot pois Imagelavan yleisöltä kunnon rock-rytinällä. 

Melkoista menoa oli muutenkin trion 45 minuuttinen setti – korkeaoktaanista riffivetoista särökitarapaahtoa jossa hengähdystauotkin olivat hitaine riffilouhintoineen varsin lähellä doom metal -sävyjä.

Bändi toi mieleen muutaman muun tämän trion tavoin Rune Grammofonille levyttävää norjalaiskokoonpanoa – Elephant9 ja Bushman’s Revenge -joilla on samankaltainen ennakkoluuloton tekemisen meininki musiikkiin instrumentaalirock pohjalta.

Setin alussa yleisö piti lavaan kohteliasta 5 metrin hajurakoa, mutta setin edetessä kasvava joukko yleisöä uskaltautui aivan lavan eteen ja nähtiinpä hieman tanssimistakin. Hyvin upposi norjalaistrion väkevä meno ja miksipä ei olisi uponnut – hyvää rytinää!

• Hedvig Mollestad – kitara
• Ellen Brekken – basso
• Ivar Loe Bjørnstad – rummut

John McLaughlin & The 4th Dimension 

Torstain Lokkilavan ohjelmiston päätti fuusiojazzin alkuaikojen pioneereihin kuulunut John McLaughlin. Tänä vuonna 74 täyttänyttä kitaristia vuodet ovat ulkoisesti harmaannuttaneet, mutta sormet käyvät kitaran kaulalla vielä vikkelästi.

Setin alkuun McLaughlin kohteliaasti esitteli bändin ja odotti hieman yliajalle valuneen Hedvig Mollestadin trion soiton loppumista kunnes lähdettiin liikkeelle. Fuusio on yhä McLaughlinin ja 4th Dimension bändin hengen nimi. Silloinkin kun tulkittiin Modern Jazz Quartetin Djangon kaltaista standardia niin kohta puoliin sooloissa palattiin blues/rock-hengestä ammentaneen fuusion henkeen. 

Ei McLaughlinin musiikissa enää Mahavishnu Orchestran vimmaa ole – pyöreämpää on reunoiltaan ja pehmeämpää, mutta miellyttävää sähköistä jazzia yhtä kaikki.

Sinänsä positiivista, että McLaughlinin ikäinen ja tasoinen legenda ei ole jäänyt puhtaaseen nostalgialoukkuun omia suurimpia hittejään toistavaksi posetiiviksi, mutta mitään kovin uutta tai elämyksellistä ei tämä setti tarjonnut.

• John McLaughlin – kitara
• Gary Husband – koskettimet
• Etienne Mbappé – basso
• Ranjit Barot – rummut