Bullhorn -levyn ilmestymisen aikaan Verneri Pohjola vitsaili suomalaisessa mediassa olleensa nuori jazzmuusikko jo 20 vuotta. Tuntuu että ehkä vähän samassa tilanteessa on norjalaissaksofonisti Marius Neset joka Pohjolan tavoin nousi kansainväliseen tunnettuuteen Young Nordic Jazz Comets -kilpailusta 2000-luvun alussa – tuolloin JazzKamikaze -bändin riveissä. Nuorekas 34 vuotias dynamo helposti laitetaan uusien lupausten lokeroon, mutta hän on kuitenkin ehtinyt tehdä vakuuttavaa jälkeä tällä vuosikymmenellä omiin nimiin menneillä levyillä jo sen verran, että häntä voi perustellusti pitää yhtenä pohjoiseurooppalaisen jazzin tämän ajan huippunimistä ja kiintotähdistä.
Neset on dynaaminen ja energinen solisti jonka pienyhtyesävellyksistä ei puutu vauhtia tai vaarallisia tilanteita. Ajan myötä hän on enemmän ja enemmän kunnostautunut myös säveltäjänä suuremmille kokoonpanolle – yhteistyötä Trondheim Jazz Orchestran kanssa on seurannut klassisen musiikin ja jazzin raja-aitoja ylittäviä projekteja London Sinfoniettan kanssa ja näiden kohtaamisten toisen kierroksen hedelmistä saatiin nyt nauttia April Jazzeillakin Tapiola Sinfoniettan tarjoillessa orkestraalisen puolen.
Torstai-illan keikalla kuultiin viime kesänä Kongsbergin jazzfestivaalille tilaustyönä toteutettu Viaduct –teos – esitys oli tästä materiaalista koko maailmassa vasta toinen kantaesityksen jälkeen ja London Sinfoniettan kotikentälläkin joudutaan odottelemaan marraskuuhun paikallista esitystä, joten hyvin ajan hermolla tässä jo tulevaa julkaisua varten levytetyn teoksen saamisessa Suomeen April Jazz -organisaatio on ollut.
Viaduct -lähti liikkeelle Nesetille ominaisin nopein ja rytmikkäin staccato iskuin, ehkä hieman tunnustelevan oloisesti vaikka maestro itse pääsi heti alkuun näyttämään soittotaitojaan muutamaan otteeseen. Sinfoniettan lisäksi lavalla oli Nesetin kvintetti – lyömäsoittaja Jim Hart, Phronesiksessakin vaikuttavat pianisti Ivo Neame ja Anton Eger on kaikki nähty Suomessa Nesetin tukijoukkoina useammankin kerran aiemmin. Uudempaa väriä toi irlantilaissyntyinen basisti Conor Chaplin joka on parhaiten tunnettu Dinosaur -yhtyeestä. Jazzbändin ja orkesterin kohtaaminen tuntui ehkä enemmän vuoropuhelulta, teoksen jaksoissa useampaan otteeseen vuorottelivat bändimäisemmät ja orkesterimaisemmat jaksot vaikkakin erityisesti pianisti Neame ja lyömäsoittaja Hart vibrafonilla ja marimballa luontevasti sulautuivat myös osaksi Sinfoniettan soundia. Koko ensemblen yhteissoitossa oli alkuun hieman haasteita – ei aivan molemmille puolille kunniaa tehnyttä tasapainoa löytynyt, mutta sävellyksen vuorottelevan luonteen vuoksi tämä ei niin hirveästi menoa haitannut.
Ilahduttavaa Nesetin musiikin ystäville oli, että pienyhtyesoitosta ja jopa soolosaksofoni osuuksista tuttu sävelkieli siirtyi varsin onnistuneesti myös tälle kokoonpanolle ja lopputulos oli säveltäjänsä kuuloinen – ilmaisun keinojen ja paletin laajentamisen näkökulmasta omat sovituksensakin tekevän säveltäjän projektina Viaduct tuntuikin tässä suhteessa varsin onnistuneelta.
Neset on aina ammentanut vaikutteita monista eri tyyleistä, joten orkesterin käyttö tuntui luontevalta. Näin olikin suorastaan yllättävää, että yksi jakso pisti homman jopa aika perinteiseksi swingiksi ja orkesterikin pääsi vähän blues-fraseeraamaan.
Nesetin pienyhtyelevyjen ja keikkojen suurin kompastuskivi ovat allekirjoittaneelle olleet yltiösiirappiset 80-luvulta maistuvat balladit joita aina tuntuu joka levylle ja settiin yksi päätyvän kunnon tykittelyä hidastamaan. Nytkin hiljaisimmat ja hitaimmat osuudet tuntuivat turhalta pitkitykseltä yli tunnin teoksessa, mutta kyllä sitten valtavaan vauhtiin päästiinkin kun loppuhuipennus alkoi lähestyä ja kovimmilla kierroksilla orkesteri ja kvintetti soivat yhdessäkin jo komeasti ja finaali oli todella elämyksellinen ja ennakko-odotukset lunastanut hetki.
- Marius Neset, saksofoni
- Jim Hart, vibrafoni, marimba, lyömäsoittimet
- Ivo Neame, piano
- Conor Chaplin, basso
- Anton Eger, rummut
- Tapiola Sinfonietta
- Jukka Iisakkila, kapellimestari