Pori Jazz 2019 – Lauantai


Mopo on the Moon

Ted Curson -palkinnon voittajat Linda Fredriksson ja Iro Haarla. Photo: Olli Sulin

Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin historiallisesta laskeutumisesta kuuhun tuli täyteen 50 vuotta lauantain ja sunnuntain vastaisena yönä ja tätä juhlistaakseen Mopo oli valmistanut erikoissetin.

Setti alkoi vähän tavanomaisemmissa Mopo-tunnelmissa mustiin puetun trion perinteisen kokoonpanon voimin, kuultiin yhteen nivottuna ja hieman erilaisina versioina mutta kuitenkin tunnistettavina melodioina muutamia Mopocalypse -levyn kappaleita. Kuumatka muuttui edetessään kaoottisemmaksi – Eero Tikkanen vaihtoi sähköbassoon josta alkoi kuulua särjettyäkin murinaa ja Linda Fredrikssonin soitto baritonisaksofonilla siirtyi fyysisemmän röhkimisen suuntaan hieman Colin Stetsoninkin hengessä. Kun kuuhun laskeutuminen oli ilmeisesti temaattisesti käsillä niin homma meni jo melkein freeksi, mutta sitten bändi lähti yhtäkkiä lavalta Fredrikssonin laittaessa lavalle tuodun levysoittimen soimaan – levyltä kuultiin hetki tallenteita Armstrongin ja Aldrinin kuukävelystä pienen elektronisen hälyn säestämänä. Melko hieno ja pysäyttävä hetki.

Lavalle palasi sitten setin yllätysvieras Iro Haarla harpun ääreen. Tästä eteenpäin setti sai eteerisempiä ja modaalisempia sävyjä – paikoin oltiin aika Coltranemaisissakin tunnelmissa ja Mopon jäsenten asuihin tuli huomionliivin keltaisia elementtejä – laskeutumisen kaaoksen jälkeen oli tullut seesteys ja ehkä myös uutta toivoa.

Setin päätteeksi nelikko tulkitsi herkän balladin Muistan sinut ainiaan – se oli puhdasta kauneutta.

Aika mielenkiintoinen ja erilainen setti, mutta kuitenkin mukana oli riittävästi tuttuakin Mopoa.

  • Linda Fredriksson – saksofonit, bassoklarinetti
  • Eero Tikkanen – basso
  • Eeti Nieminen – rummut
  • +Iro Haarla – piano, harppu

Raoul Björkenheim Triad

Raoul Björkenheim ja Jori Huhtala. Photo: Olli Sulin

Poriljongin ilmaisohjelmiston avasi kitaristi Raoul Björkenheimin Triad -trio, jossa bassosa on alkuvuodesta asti Ville Rauhalan tilalle tullut Jori Huhtalaa joka toki on Björkenheimin kanssa paljon muutenkin soittanut mm. eCsTaCy -kokoonpanossa, joten yhteissoitto oli valmiiksi hitsautunutta. Rummuissa oli tuttuun tapaan Norjasta juuri Suomeen palannut Ilmari Heikinheimo.

Triadin musiikissa on tietynlaista rituaalinomaisuutta ja väkevää draivia. Tunnelmat vaihtelevat tiukemmasta fuusiopaahtamisesta eteeriseen tunnelmointiin ja afrikkalaisen musiikin sävyihin, Björkenheimin tunnistettava kitaratyyli yleensä kaiken keskiössä.

En ole hetkeen kosmopoliitin ottein keikan englanniksi speakanneen Björkenheimin soittoa livenä kuullut joten setti tuntui vähän kuin vanhan ystävän kohtaamiselta.

  • Raoul Björkenheim – kitara
  • Jori Huhtala – basso
  • Ilmari Heikinheimo – rummut

Louis Cole Big Band

Louis Cole on parhaiten tunnettu KNOWER -yhtyeestä joka sai viime vuonna Porissa innostuneen vastaanoton. Nyt Cole saapui Lokkilavalle isomman bändin kanssa – nimessä on ehkä big band, mutta asteikolla Don Johnson Big Bandista Ricky-Tick Big Bandiin Louis Cole Big Band sijoittuu noin puoleen väliin kuuden puhaltajan, kosketinsoittajan, basistin, kahden taustalaulajana ja lauluista, rummuista ja elektroniikasta vastaavan Colen voimin.

Cole otti yleisön hyvin haltuun aloittaen setin soolona kunnes luurankoasuihin sonnustautunut bändi tuotiin lavalle. Musiikki oli groovaavaa modernia funk-fuusiota, pehmeät elektroniset soundit sekoittuivat puhaltimiin hyvin – kokonaiskuvana tuli mieleen että musiikki oli jossain Beckin funkkaavamman materiaalin ja myöhemmin päälavalla esiintyneen Snarky Puppyn (jonka kanssa Cole on tehnyt yhteistyötäkin) modernin fuusion välimaastossa.

Colella oli selvästi Suomessa kannatusjoukkonsa – Lokkilavan edusta täyttyi faneista ja biletunnelma oli korkealla, voisi sanoa että tänä vuonna tässä oli ainoa kerta kun Lokkilavalla oli biletunnelmaa – ei sillä että jazzdiggari moista jäisi kaipaamaan.

Menevää musiikkia ja aika sympaattinen meininki loppujen lopuksi ja ihan nastoja torvisovituksiakin paikoin – mitä nyt ehdin vajaan puoli settiä kuuntelemaan Jokilavan kutsuessa.

  • Louis Cole – laulu, rummut, elektroniikka
  • Henry Solomon – baritonisaksofoni
  • Vikram Devasthali – pasuuna
  • Zach Ramacier – trumpetti
  • Shai Golan – alttosaksofoni
  • Rob Sheppard – huilu
  • Doug Mosher – tenorisaksofoni
  • Paul Cornish – koskettimet
  • Petter Olofsson – basso
  • Genevieve Artadi  – laulu
  • Isis Giraldi – laulu

Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana

Onko siitä jo tosiaan kuusi vuotta kun kolme suomi-räpin nimekästä MC:tä – PalefaceRedrama ja Tommy Lindgren kollektiivisesti Julkinen Sana – yhdistivät voimansa Ricky-Tick Big Bandin ja Valtteri Laurell Pöyhösen kanssa ja rupesivat tekemään varsin harvinaislaatuista hip hopin ja big band musiikin fuusiota.

Nyt bändi on ilmoittanut panevansa pillit ja riimit pussiin ja edeten kohti uusia musiikillisia seikkailuja, joten tämän kesän festarikeikat ovat tietynlainen kunniakierros.

Jos minulta kysytään niin voisin kärjistetysti sanoa, että RTBB & JS teki toisen ja kolmannen levyn todistaakseen miten onnistunut ja hyvältä kuulostava se ensimmäinen oli, ei ainakaan itselle ole läheskään yhtä hyvin kolissut bändin myöhempi tuotanto ja tuntui että makeat big band sounditkin jäivät koko ajan enemmän taka-alalle.

Olikin siis mukava kuulla, että ensimmäisen levyn parhaita paloja oli settiin saatu mukavasti ja hyvältähän nuo kuulostivat taas – ObsessioSe on jatsii ja ‘tunnusbiisi’ Julkinen sana. Hauskana yksityiskohtana sanoituksia oli päivitetty – Lindgrenin stendari lensi nurkkaan nyt jo 12 vuotta sitten ja niiltä on ilmestynyt kolme LP:tä – herranjestas, oli siinä kuitenkin jotain järkeä.

  • Karri “Paleface” Miettinen – MC
  • Lasse “Redrama” Mellberg – MC
  • Tommy Lindgren – MC
  • Ricky-Tick Big Band 
  • Valtteri Laurell Pöyhönen – kitara, koskettimet, sävellykset, sovitukset

Foreign Friends

Photo: Olli Sulin

Kuulin kosketinsoittaja/säveltäjä Sid Hillen perustamaa Foreign Friends -kokoonpanoa sen ensiesiintymisessä Viapori Jazzeilla muutama vuosi sitten ja tuolloin konsepti iski melko hyvin – kyseessä siis neljän eri kulttuuritaustoista tulevan Suomessa asuvan muusikon projekti joka tulkitsee oman näkemyksensä mukaan perisuomalaisia kappaleita. Mukana laulutaiteilija Anni Elif, kitaristi Sigurdur Rögnvaldsson ja rummuissa Mamba Assefa.

Settiin mahtuu uudempaa ja vanhempaa hittibiisiä ja kansanlaulua ja nyt mukaan on tullut myös muutamia ruotsalaisia kappaleita hyvinkin persoonallisina tulkintoina. Kuultiin mm. Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt, kansanlaulu Niin minä neitonen sinulle laulan, ABBAn Money, Money, Money, klassikkotango Mustasukkaisuutta (se ‘järjen veit ja minusta orjan teit’-biisi) ja tietysti kansallisen itsetunnon kohottaja Lordin Hard-Rock Hallelujah.

Hard-Rock Hallelujahin muuttaminen hitaaksi balladiksi on ehkä vähän kuluneen oloinen temppu, mutta se toimii kuitenkin käytännössä melko hyvin ja on ehkä kuitenkin se kappale joka setistä jää parhaiten mieleen ja jonka kautta ehkä helpoiten rupeaa setin jälkeen tutuille kertomaan mistä tässä oli oikein kysymys.

Kaikki neljä ovat omilla saroillaan vahvoja muusikoita, mutta näin lauletussa materiaalissa Anni Elifin äärimmäisen persoonallinen äänenkäyttö oli se päällimmäinen ja määrittävin mauste.

  • Sid Hille – koskettimet, Theremin
  • Anni Elif Egecioglu – laulu
  • Sigurdur Rögnvaldsson – kitara
  • Abdissa “Mamba” Assefa – rummut

Idris Ackamoor & The Pyramids

Photo: Olli Sulin

Seitsemänkymmentäluvun puolessa välissä Idris Ackamoor & The Pyramids teki kolme levyä omalla Pyramid Records -levymerkillä – sellaista 70-luvun afro/spiritual jazzia johon levylaarien pläräämisestä pölysormiset vinyylifriikit ja harvinaisten grooven sirpaleiden metsästäjät helposti innostuvat ja jonkunlaisia keräilyharvinaisuuksia nämä levyt olivatkin.

No, tällä vuosikymmenellä Ackamoor sitten teki paluun lavoille ja viime vuotinen An Angel Fell -levy sai melko hyvän vastaanoton eikä se mitenkään huono siivu afrofuturismia ollut. Lokkilavan livesetti puolestaan sitten osoitti sen, että “The Pyramids”-nimen taakse voi kätkeytyä ihan ketä vaan – ainakin jos festarien kokoonpanotietoihin on luottaminen. Mukana ei ole ketään Idriksen lisäksi viime vuoden levyltä jostain 70-luvun Pyramidsista puhumattakaan eikä bändillä näytä paljoa levyjä tai meriittejä löytyvän ja vähän semmoinen halpahallin nuhruinen afrojazzpumppu oli kyseessä josta oli vaikea löytää mitään kovin mielenkiintoista tai positiivista sanottavaa – parasta antia oli Ackamoorin Pharoah Sandersin jalanjäljissä kulkeva saksofonin soitto, mutta ei se paljoa pelastanut. Vahva pettymys yhtä kaikki.

  • Idris Ackamoor – saksofoni, koskettimet, laulu, lyömäsoittimet
  • Sandra Poindexter – viulu, laulu,
  • Robert Cobb – kitara, laulu, lyömäsoittimet
  • Reuben Ramos – basso, laulu
  • Ernesto Marichales – rummut
  • Jack Yglesias – lyömäsoittimet

Snarky Puppy

Tulihan se päälavakin sitten nähtyä

Snarky Puppya on saatu kuulla Porissa pienemmillä lavoilla tällä vuosikymmeninä vuosina 2014 ja 2016 ja erityisesti 2016 muistan bändin keränneen melko innokasta fanijoukkoa Lokkilavan edustalle tämän vuoden Louis Colen setin tapaan. Modernia funkahtavaa fuusiota soittava kollektiivi on noussut jo ehkä ikoniseenkin asemaan nuorten jazzista kiinnostuneiden musiikinopiskelijoiden ja soittotaitonörttien keskuudessa, joten ei se ehkä liioittelua ole tuoda bändiä toistuvasti edustamaan tyylisuuntaansa.

Tänä vuonna jazzohjelmistossa oli hyviä merkkejä siitä, että asiaa on ajateltu ja tyylillisesti yhteensopivia ja samaa yleisöä viihdyttäviä bändejä saatu samoille päiville – torstaina vanhat legendat, perjantaina brittiskene ja Toto-henkisten ihmisten fuusioiloittelu. Voisin ainakin kuvitella, että Louis Cole ja Snarky Puppy maistuvat samalle yleisölle eikä mitenkään mahdoton ajatus että myös päälavan päivän avannut steelydanahtava huvijahtirock/möhis-bändi Young Gun Silver Fox ja illan päättänyt vetonaula Toto mahtuvat samaan laariin, ainakin joskus 90-luvulla kun allekirjoittanut oli nuorten musiikinopiskelijoiden ja soittotekniikkanörttien ikäinen niin Totoa diggaili sellainenkin porukka joka nykyään Snarky Puppysta innostuu – tosin sukupolvien välinen kuilu voi tässä olla esteenä. Joka tapauksessa varmasti ajatuksella rakennettu ohjelmisto.

Sen mitä kävin loppuunmyydyn Kirjurinluodon päälavan väenpaljoudessa Snarky Puppya kuuntelemassa oli kokolailla ennakko-odotusten mukaista. Johtaja-basisti Michael League siellä tapututti yleisöllä kolme neljää vastaan polyrytmia ja sitten soitettiin suhteellisen menevää musiikkia johon sitä sitten sorvattiin. Semmosta.

Useamman kerran bändin nähneenä en jaksanut siitä juuri innostua eikä Lokkilavan puolelta päälavan puolelle siirtyminen loppuunmyydyllä Kirjurilla ihan hirveän hyvin toimi, sen verran täyttä päälavan ympäristössä on ja tunnelma kuin eri festarilla että täsmäisku Lokkilavalta yhden bändin tsekkaamiseen jättää hieman ulkopuolisena olon tunnun.

Positiiviselta puolelta täytyy sanoa, että soundillisesti Snarky Puppyn rahkeet ja soundit tuntuivat riittävän päälavan kokoiseen haasteeseen melko hyvin – siinä loppuu monelta paatuneiden jazzdiggarien underground suosikilta pelimerkit moneen kertaan.

  • Michael League – basso
  • “ja kumppanit”

Timo Lassy & Ricky-Tick Big Band Brass

Lokkilavan ohjelmiston päätti saksofonisti Timo Lassy jonka kanssa kuultiin Valtteri Laurell Pöyhösen Ricky-Tick Big Bandin vaskia hänen oman bändinsä ohella jossa pianossa tällä kertaa säännöllisesti Giorgos Kontrafourista tuuraava Henri Mäntylä.

Olihan se vain hienoa kuulla kahdeksan torven yleviä säveliä ja komeita harmonioita. Tiedä sitten johtuiko sijainnistani suhteessa lavaan vai lavan ominaisuuksista, mutta RTBB:n soundi tuntui nyt täyteläisemmältä kuin pari tuntia aikaisemmin Julkisen Sanan taustalla. Muutenkin setissä oli miellyttävät soundit.

Jos tarjoili Julkinen sana lähihistorian nostalgiaa ensimmäisen levyn kappaleillaan niin teki sitä Lassykin – The Soul and Jazz of Timo Lassy -levyllä aikoinaan olleet Universal Four ja African Rumble sykähdyttivät ja toivat mieleen muistoja vuosien varrella.

Ei setti kuitenkaan mikään nostalgiatrippi ollut, Moves –levy on kuitenkin ehtinyt vanhentua vasta vuoden ja komeasti irtosivat vaskisektion kanssa levytetyt Lashes, Henrik Otto Donnerille omistettu Elegia vapaalle hengelle ja erityisesti Northern Express joka päätti setin hienosti.

Lassy on kiistatta suomalaisen jazzin vahvimpia solisteja, mutta nyt ehkä kovimmat soolot tulivat RTBB:n trumpettirivistä kun tämän vuoden jazzien hardest working man – Porissa festivaalien aikaan toistakymmentä keikkaa hoitanut jami-isäntä Mikko “Gunu” Karjalainen ja Jukka Eskola kävivät molemmat vetämässä huikeat soolot vuorollaan.

  • Timo Lassy – tenorisaksofoni
  • Henri Mäntylä – piano
  • Antti Lötjönen – basso
  • Teppo Mäkynen – rummut
  • Abdissa “Mamba” Assefa – lyömäsoittimet
  • Ricky-Tick Big Band Brass joht. Valtteri Laurell Pöyhönen

Jamit jatkuu, jamit jatkuu…

Monivuotinen jami-isäntä Gunu Karjalainen

Ennen VR:n lähellä kello yhtä Helsinkiä kohti lähtenyttä jazzjunaa ehti piipahtaa vielä Cafe Jazzin jameissa jossa tunnelma oli tutun lämmin. Tänä vuonna Cafe Jazzissa ei kuultu erillisiä settejä illan alkuun vaan homma alkoi suoraan midnight jam sessionilla. Eipä tuo Kirjurinluodolta tulevaa jazzdiggaria juuri häirinnyt sillä ajoitus oli kutakuinkin täydellinen viimeisen Lokkilavan setin jälkeen joen toiselle puolelle suuntaavalle.

Heikko Remmel ja Sami Leponiemi Cafe Jazzin jameissa lauantai-iltana