Aaron Koskelainen Stampede – Daylight Gives a Chase

Basisti Aaron Koskelaisen johtaman Stampeden ensimmäinen täyspitkä levy Daylight Gives a Chase alkaa Tolmie Peak Fire Lookout -biisillä jonka alkuun kaksi tenorisaksofonistia Risto Kauppinen ja Olavi Stanek töräyttävät homman käyntiin harmonioilla jotka paljastavat että nyt rynnistellään hieman free-hengessä.

Bändiä tekee mieli verrata Superpositioniin, sen verran samanlainen meininki Stampedellä on, yhdistelmä vapaampaa ajoa ja kuulaampaa sävellettyä materiaali. Tässä vertailussa vähemmän nimekäs Stampede pärjää mielestäni hyvin, kappaleissa on hyvää draivia ja basisti Koskelaisella ja rumpali Vilho Louhivuorella on usein riittävän kova meininki että levyn parissa ei tule tylsää.

Toimiva poikkeuksellinen ratkaisu on että levyn kuuden pitemmän biisin välissä on aina noin puolen minuutin vapaamman oloinen välipala, ne tuntuvat tuovan levyyn hyvää jatkuvuutta ja musiikki soljuu luontevasti kappaleesta toiseen.

Viimeisellä kappaleella Flickering, Flashing bändiä vahvistaa vielä alttosaksofonillaan Mikko Innanen. Kokeneen konkarin näyttävä sooloilu todistaa että Stampeden musiikin pohjalle onnistuu riehakkaalla sooloilulla tunnelman nostatus.

Stampede on ehdottomasti tutustumisen arvoinen bändi kenelle tahansa jolle Superpositionin musiikki on uponnut tai hieman vapaa ja villitön jazzrymistely innostaa.

Bändiä voi kuulla livenä Helsingissä lauantaina 14.3. Jazz Dungeon -keikalla IDA Helsinki -studioilla Kaikukatu 4.

Thilia Tamminen & Tuomo Uusitalo – I Wonder

Laulaja Thilia Tammisen ja pianisti Tuomo Uusitalon uutta duolevyä I Wonder kuunnellessa ajatukset menevät jazzin eri tyyleihin ja siihen mitä kaikkea jazz eri ihmisille voi edustaa. Uusitalo on ollut Helsingin jazzelämässä näkyvä hahmo viimeisen reilun neljän vuoden ajan erityisesti Sörkan ruusun tiistaisten jazzjamien vakiopianistina. Jamit ovat elävää ruohonjuuritason jazzkulttuuria parhaimmillaan – niissä jazzstandardien yhteisen kielen kautta pääsevät elävään kanssakäymiseen kokeneet muusikot ja uudet tulokkaat. Standardeihin perustuu myös Uusitalon uudempi vakituinen keikka, nimittäin Hakaniemen Graniittiklubin torstain duosessiot vaihtuvin solistein.

Uusitaloa voi siis pitää Helsingin tämän hetken jazzkentässä ehkä näkyvimpänä jazzstandardien soiton edustajana joten ei ihme että hänen ja puolisonsa Tammisen levyn uudet laulut on tehty perinteisten jazzstandardien hengessä. Jazzlaulu on tuntunut olevan viime vuosina hieman hankalassa paikassa, joko tehdään perinteisiä standardeja nostalgiseen tyyliin tai helposti kadotetaan jazzin henki, moni moderni jazzlaululevy on käytännössä enemmän fuusio-soulia tai singer-songwriter kamaa saksofonisoololla joten tuntuu mukavalta kuulla uutta laulujazzia joka ei karta perinteistä jazzsoundia.

Tammisen sanoitukset ovat pääasiassa englanninkielisiä mutta mukana on myös yksi suomenkielinen ja yksi ruotsinkielinen laulu. Levyn kokonaisvaikutelma on jotenkin herttainen, levy tuntuu tulevan toisesta maailmasta jossa on aina rento auringonpaisteinen sunnuntaiaamu ja kaikki on hyvin.

Duon kanssa yhtä pianoinstrumentaalia lukuunottamatta soittaa basisti Juuso Rinta jolla riittää yhteisiä soittotunteja Uusitalon kanssa Sörkan Ruususta ja Tuomo Uusitalo Triosta. Yhteispeli toimii siis saumattomasti ja pehmeä basso rytmittää kappaleita mukavasti. Kahdella raidalla vierailee saksofonisti Jussi Kannaste joka tällä kertaa myös soittaa normaalia tyyliään perinteisemmällä otteella.

Hyvän mielen jazzia perinteisten standardien ystäville.

Quartet Ajaton – Fin

Laulaja Mia Simanaisen johtama Quartet Ajaton on monin tavoin ainutlaatuisen tuntuinen kokoonpano. Eri aikakaudet yhdistyvät niin kappalevalinnoissa kuin instrumentaatiossakin – lienee varmaa että Quartet Ajaton on maailman ainoa yhtye jonka instrumentaatio on laulaja (Simanainen), bandoneón (Henrik Sandås), Moog (Kari Ikonen) ja sello (Aino Juutilainen). Jazz Suomi 100 -juhlavuoden hengessä kvartetin kolmas levy Fin tutkii materiaalissaan suomalaista musiikkiperintöä.

Parhaimmillaan Ajattoman instrumentit soivat yhdessä todella kutkuttavasti – avausraita Koiviston polska (joka myös Kirkonkylän tansseina tunnetaan) käsittelee kappaletta hienosti ja soittimien leikki sävellyksen ympärillä saa ihon suorastaan kananlihalle.

Levyn kahdeksan kappaletta koostuvat kahdesta kansanlaulusta, Järnefeltin Kehtolaulusta, Sibeliuksen Nordenista, Unto Monosen Kohtalon tangosta ja yhdestä Ikosen ja kahdesta Simanaisen sävellyksestä suomalaisten runoilijoiden teksteihin. Kaikkea yhdistää lievästi kuun kansallisorkesterissakin soittavan Ikosen Moogin ansiosta ulkoavaruudellinen kamarikansanmusiikin henki – levyä voi suositella omaperäisten äänimaailmojen ystäville jo pelkästään instrumentaation takia.

Parhaiten minulle musiikki toimii tuttujen melodioiden kautta jossa instrumentaation leikkisämpi puoli pääsee esiin – yllä mainitun Koiviston polskan kanssa kohokohdaksi näusi Kohtalon tango.

Pepa Päivinen Peacepipe – Vihmoo

Saksofonisti/huilisti/puhaltaja/säveltäjä Pepa Päivinen teki pitkän rupeaman UMO Helsinki Jazz Orchestrassa, mutta monet muistavat hänet paremmin Edward Vesala -yhteyksistä 80- ja 90-luvuilta ja Päivisen oma musiikki on aina ollut lähempänä freetä.

Eläkkeellä musisointi jatkuu ja vakuuttavaa jälkeä on syntynyt uudella bändillä Peacepipe jossa mukana ovat kitaristi Timo Kämäräinen, basisti Ville Herrala ja rumpali Mikko Hassinen.

Suomalaisen freen perimä elää musiikissa, menevämpi saksofonimateriaali tuo elävästi mieleen paikoin Sound and Furyn musiikin ja huiluvetoinen ilmavampi puoli on samalla tavalla omia teitään liihoittelevaa soljuntaa kuin Juhani Aaltosen tämän vuosituhannen huilumusiikki.

Kämäräinen soittaa usein puhaltimen kanssa harmonisoivia melodialinjoja sointujen sijaan. Se tekee kokoonpanosta hieman enemmän kahden puhaltajan kvartettien kaltaisen kuin keskiverto puhallin/kitara -kvartetin. Se sopii Päivisen musiikille joka ei tunnu haluavan jäävän perinteisen jazzharmonian raamien sisään. Sähkökitara antaa myös potkua levyn dynamiikalle – pohdiskelevat kevytsoundiset huilubiisit ja särökitaran ryydittämät saksofonibiisit luovat vahvan kontrastin.

Keskeinen uusi linkki suomalaisen freen ketjussa.

Pauli Lyytinen Rabbit Hole – Rabbit Hole

Saksofonisti Pauli Lyytisen musiikki on ottanut monia muotoja. Kansainvälinen elektroakustinen trio Rabbit Hole tuntuu samaan aikaan Lyytisen musiikilliseen maailmaan luontevasti sopivalta, mutta toisaalta hyvin erilaiselta kuin Lyytisen muut kokoonpanot ja projektit.

Tämä kaninkolo johtaa syvälle. Lyytisen, norjalaispianisti Andreas Løwen ja sveitsiläisrumpali Julian Sartoriuksen (jonka muistajat saattavat muistaa Elifantreen eri maissa eri rumpalien kanssa tehdyltä Hachi-levyltä) seikkailevat pienimuotoisen elektronisen, mutta jotenkin hyvin orgaanisen tuntuisen improvisoinnin ja soitannan maailmassa. Jos ei aivan yhtä luontojazzia kun Lyytisen Korpi/Lehto -sooloprojekti niin elektroniikasta huolimatta luonto on hengessä mukana nytkin – useamman kappaleen nimet viittaavat eläimiin tai japaninkielisin termein kirsikankukkiin ja niiden katseluun.

On mielenkiintoista että Rabbit Hole muistuttaa monin tavoin Yhdysvalloissa vahvassa nousussa olevaa uutta ambient jazzia, mutta tarjoaa varsin erilaisen kuuntelukokemuksen. Tätä kautta levyä analysoidessa tulee mieleen, että ehkä Rabbit Holen musiikille on keskeistä se, että musiikki tarjoaa aina jotain joka houkuttelee keskittyneeseen kuuntelemiseen – usein Sartoriuksen eläväisen rumputyöskentelyn kautta joka tuo musiikkiin väriä ja vaihtelua silloinkin kun melodialinjat ovat verkkaisia.

Levykokonaisuus tuntuu kahdelta aallolta jossa on kaksi huippukohtaa. Levyn keskivaiheen Reliever ja lopetusbiisi Track nousevat kokonaisuudesta esiin huippuina hieman muita jäntevämpinä biiseinä. Kaninkolosta noustaan paikoin ylös ihailemaan komeampaa maisemaa vakaammalta pohjalta. Nämä dynamiikan muutokset tuntuvat hyvältä, erityisesti Track on tyydyttävä lopetus levylle.