Ensimmäinen kokonainen #levyhyllylokakuu-viikko on takana onnistuneesti. Mukavia kuunteluhetkiä oli taas monta vanhojen levyjen parissa.

6.10. Joni Mitchell – Mingus

Monet Joni Mitchellin fanit kokevat Mitchellin musiikin muuttuneen 70-luvun mittaan heikommaksi kun jazz-vaikutteet alkoivat puskea vahvemmin esiin – yleisenä vedenjakajana johon kultakausi loppuu pidetään Hissing of Summer Lawnsia vuodelta 1975. Tuo levy on ehkä Jazzpossunkin suosikki loppupeleissä, mutta vankkana jazzin kannattajana possu kannattaa kultakauden ulottamista aina vuoden 1980 livelevyyn Shadows and Light asti.

Jazz-mielessä ehdottoman mielenkiintoinen levy on Mingus, jonka juuret ulottuvat viimeisiä vuosia eläneen basistilegenda Charles Minguksen pyyntöön Mitchellille tiivistää T.S.Eliotin Four Quartets -runot tiiviimpään muotoon, jota Mingus voisi käyttää tekstinä sävellyksessään. Projekti ei toteutunut, mutta sen jälkimainingeissa Mingus sävelsi Mitchellille 6 uutta sävellystä Joni I – VI, joiden työstämisprosessista muotoutui Mingus -levy jolla Mitchelliä säestää ensiluokkainen bändi: bassossa Jaco Pastorius, koskettimissa Herbie Hancock, saksofoneissa Wayne Shorter, rummuissa Peter Erskine, congissa Don Alias ja lyömäsoittimissa Emil Richards.

Ihan palastensa veroista levyä kokonaisuudesta ei tullut ja osittain levy laahaa aika pahastikin, mutta useampi hieno biisi silti – God Must Be a Boogie Man ja The Dry Cleaner of Des Moines etenkin kuuluvat suosikkeihin.

7.10. Marc Ribot – Saints

Jazzpossu muistaa ostaneensa Marc Ribot‘n Saints levyn tuoreeltaan Digeliuksesta sen ilmestyessä vuonna 2001, josta myös muistuttaa levyn kannessa vieläkin komeileva markka-ajan hintalappunen. Ribot oli tuolloin jo tuttu useammastakin erilaisesta projektista – ainakin John Zornin Tzadik-merkillä julkaistu Yo! I killed Your God oli tullut ostettua aiemmin, kirjastosta lainatuksi tutuiksi olivat tulleet kuubalaista musiikkia kulmikkaasti tulkinnut Los Cubanos Postizos -projekti ja Requiem for What’s His Name ja Tom Waits oli noussut yhdeksi suosikkiartistiksi – etenkin suosikkeina 80-luvun tuotanto jossa Ribot oli kitarassa. 

Tämä paikoitellen hyvinkin abstrakti soolokitaralevy osoittautui kuitenkin melko haastavaksi – etenkin Albert Ayler tulkinnat hämmensivät, Aylerin musiikki ei nimittäin siihen aikaan vielä ollut tuttua. Löytyi levyltä kyllä positiivisesti mieleenpainuneitakin tulkintoja – etenkin rosoisen romanttinen tulkinta I’m Confessin’ (That I Love You)’sta.

Nykyisin korvin kuunneltuna levy uppoaa tasaisemmin, mutta kyllä se I’m Confessin’ vieläkin on parasta antia.

8.10. Eija Ahvo/Jukka Linkola/Otto Donner Treatment – Kuinka myöhään valvoo blues?

Otto Donnerin runoa ja jazzia yhdistävät tuotannot kuuluvat ehdottomasti Jazzpossun suosikkeihin. Nykyään niistä aika vähälle huomiolle tuntuu jäävän Kuinka myöhään valvoo blues, jossa sävellyksistä vastaa Jukka Linkola ja laulusta Eija Ahvo. Seitsemällä kymmenestä kappaleesta tekstin on kirjoittanut Jazzpossun suosikkirunoilija Arto Melleri joten silläkin suunnalla kolisee oivallisesti.

Levyn materiaalia on ansiokkaasti pitänyt elossa osittain KYN -kuoro, jolla on ajankohtaisesti 21.10 tulossa jazz-pitoinen konsertti Savoyssa jossa uutta tilausmusiikkia Linkolalta ja Mikko Hassiselta.

9.10. Yusef Lateef – Hush ‘n’ Thunder

Yhdeksäntenä päivänä Jazzpossu juhlisti viime vuonna kuolleen Yusef Lateefin syntymäpäivää kuuntelemalla Husn ‘n’ Thunderia vuodelta 1972. Varmaankin Lateefin ajasta ikuisuuteen siirtymisen jälkimainingeissa mieleen oli jäänyt tästä levystä kuva enemmän gospel-henkisenä (Come Sunday, His Eye is on the Sparrow), mutta nyt huomio kiinnittyi siihen että levyllähän on enemmän sähköistä groovea – The Hump, Opus #1 – Opus #2 ja Prayer panivat rytmijalkaan vipatusta.

Yllättävänkin monet levyt tämän levyhyllylokakuun aikana ovat olleet pitkälti juurikin sitä mitä muisti niin mukava välillä päästä korjaamaan muistikuvia siitä minkälainen joku levy oikeasti olikaan.

10.10. Lonnie Liston Smith & the Cosmic Echoes – Expansions

Hyvää perjantaimusaa on Lonnie Liston Smith & the Cosmic Echoesin Expansions. Smith soitti ennen soolouraansa enemmänkin avant/free -henkisissä kuvioissa mm. useammalla Pharoah Sandersin ja Gato Barbierin levyillä, mutta tämä toinen omissa nimissä julkaistu levy on jo ihan 70-luvun sähköistä soul-jazz grooveilua.

Ehdoton kohokohta on levyn avaava nimibiisi joka vähän valitettavasti jättää kyllä joka kuuntelukerralla muun levyn varjoonsa, mutta onhan kyseessä sentään 70-luvun alun ehdottomasti kovimpia soul-jazz kipaleita, ainakin Jazzpossun mielestä.

11.10. Charles Rouse – Two is One

Monet Strata-East levy-yhtiön hienot julkaisut ovat valitettavasti jääneet vain levynkeräilijöiden tuntemiksi sillä tämä 70-luvun indie jazz labeli toimi periaatteella jossa levytyksen oikeudet jäivät alkuperäiselle esittäjälle ja niitä on täten julkaistu uudestaan hyvin epätasaisesti ja alkuperäiset painosmäärät olivat usein varsin pieniä.

Saksofonisti Charles Rousen Two is One kuuluu useiten julkaistuihin Strata-East levyihin, mutta viimeisimmästä CD-julkaisusta taitaa olla senkin kohdalla yli 15 vuotta.

Erittäin hyvä sekoitus funkympaa menobiisiä ja diipimpää hämyfiilistelyä – Hopscotch ja In a Funky Way ovat hyviä groovepaloja; In his Presence Searching ja Two is One mainioita spiritual-hämyilyjä.

12.10. Steve Reid – Odyssey of the Oblong Square

Rumpali Steve Reidiin Jazzpossu ihastui Nova ja Rhythmatism levyjen kautta joissa on edellä mainitun Strata-Eastin monien julkaisujen kaltaista hienoa rytmisesti vahvaa 70-luvun spiritual jazz-henkistä tavaraa. Tämä 1977 julkaistu Odyssey of the Oblong Square olikin sitten astetta vaikeampaa tavaraa – kolmen puhaltajan voimin tuutattua tiukkaa free-tykittelyä. Levy tuntui ostettaessa vähän liiankin tuhdilta, mutta vuosien varrella näyttää sekin avautuvan, tänä sunnuntaina alkoi jo tuntua siltä että miten tätä on aikoinaan edes pitänyt niin hirveän vaikeana kuunneltavana.

Kannattaa aina pitää hyllyssä liian vaikeilta tai raskailta tai oudoilta tuntuvat levyt ja silloin tällöin testailla, että jokohan aukeaisi, ainakin näissä jazz-levyissä on nimittäin aika usein sitten joskus myöhemmin auennut ja se on hieno tunne!