Runsaalla iltapäivästä pitkälle yöhön kestävällä ohjelmistolla lauantai on selvästi Tampere Jazz Happeningin pääpäivä josta kielivät myös etukäteen loppuunmyydyt ohjelmistot niin ulkomaisten vieraiden Pakkahuoneen illassa kuin kotimaisen free jazzin valtaamalla Telakalla.

The Necksin pitkä kaari

Australiasta ei ole tullut kovin monia kansainvälisesti tunnettuja jazz- tai impro-artisteja. Ehkä tunnetuin on 30 vuotta toiminut The Necks joka saapui uudestaan Tampereelle 15 vuoden tauon jälkeen.

Piano-basso-rummut trion musiikki on hitaasti kehittyvää minimalistista virtaa. Bändin levyt ovat yleensä noin tunnin mittaisia yksiraitaisia, kaikki keikat etukäteen suunnittelemattomia ja improvisoituja.

Erityisesti Eurooppalaisen jazzin kehitykseen viime vuosikymmeninä peilaten Necksin varhainen 80-luvun ja 90-luvun alun musiikki vaikuttaa tänä päivänä lähes profeetalliselta siinä miten se pelkistää pitkien kaarien ja elektronisen musiikin vaikutteiden hengen josta on sittemmin tullut yksi tämän vuosituhannen uuden jazzin keskeisiä piirteitä.

Tänäkin päivänä trion kiirettömän askeettisessa ilmaisussa on oma viehätyksensä, mutta pelkistetyt harmoniat ja verkkainen kehitys tekevät siitä myös puuduttavaa. Yllätyksettömissä merkeissä edettiin myös Pakkahuoneen vajaan tunnin mittainen lauantain ensimmäinen setti – minimalistisen akustisen pianotrioilmaisun suunnannäyttäjä tuntuu olevan enemmän mielenkiintoinen konsepti kuin elämyksellisenä esiintyjä.

Necksin voi nähdä reilun viikon päästä myös Helsingissä G Livelabilla 14.11.

• Chris Abrahams – piano
• Tony Buck – drums
• Lloyd Swanton – bass

Krakatau & Senegal Drums tarjoili freetä ja afrikkalaisia rytmejä

Peruuttaneen islantilaisyhtye ADHD:n paikan iltapäivän ohjelmistossa otti yksi suomalaisen free jazzin suurista nimistä – Krakatau Senegal Drums rytmiryhmällä vahvistettuna.

Yksi 60-luvun free jazzin suurista suuntaviivoista etsi rytmin juuria Afrikasta selvää pesäeroa länsimaisen musiikin teoriaan, rakenteisiin ja harmonioihin ottaen. Free jazz soiton ja afrikkalaisen rytmiryhmän yhteenliittymä kuulostaa luontevalta yhdistelmältä edelleenkin ja Krakataun musiikissa eri etnisten musiikkityylien vaikutteet ovat kuuluneet aina – onpa Krakatau & Senegal Drums konseptia esitetty jo bändin ensimmäisellä luomiskaudella 90-luvulla.

Nelihenkisen rumpuryhmän panos setin antiin olikin merkittävä ja puhuvaa rumpua – tamaa – soittanut karismaattinen Yamar Thiam oli keskeinen lavapersoona ja näkyvä solisti Krakataun Raoul Björkenheimin ja Jone Takamäen jäädessä enemmän taustalle.

Väkevää oli tosin Takamäen soitto paikoittain – kahden saksofonin soittaminen yhtäaikaa ja isosta urkupillistä ja baritonisaksofonin suukappaleesta rakennettu metallisen alppitorven oloinen valtava krakafoni -puhallin olisivat voineet tuntua turhalta kikkailulta, mutta nyt niissä oli hienoa raa’an ilmaisun voimaa.

Basisti Ulf Krokfors ja rumpali Ilmari Heikinheimo sulautuivat saumattomaksi yhdeksi senegalilaisryhmän kanssa. Sen verran suurella antaumuksella vyörytettiin, että yksi virvelirumpukin meni vaihtoon.

Toimiva yhdistelmä vahvaa rytmiikkaa ja rouheaa free ilmaisua.

• Raoul Björkenheim – guitar
• Ulf Krokfors – bass
• Jone Takamäki – reeds
• Ilmari Heikinheimo – drums
• Yamar Thiam – tama
• Libasse Sall – sabar
• Ousseynou M’baye -sabar
• Pape Sarr – sabar

Eve Risser White Desert Orchestra edusti keskieurooppalaista kamari-avantgardea

Tampereella on usein nähty avant-gardeen ja free jazziin kallellaan olevia suurempia kokoonpanoja – niin tänäkin vuonna kun pianisti Eve Risserin johtama White Desert Orchestra päätti iltapäivän ohjelmiston.

Tampereella Risser on aiemmin käynyt 2010 Donkey Monkey -duossa, itse muistan Risserin Pori Jazzeilla 2013 vierailleessa Pascal Niggenkemper Vision7 -kokoonpanosta. Kovasti samaa keskieurooppalaista kamari-avant henkeä kuin Vision7:ssa on myös tässä White Desert Orchestrassa. Välispiikin perusteella Risseriä innoittavat usein luonnon ilmiöt ja geologia – monissa kappaleissa temaattisesti liikuttiin kivien, kallioiden ja mineraalien maailmassa.

Luonnon äänten ja muotojen ennustamattomuutta oli ison ensemblen soundissa paljon, oli rahinaa ja rapsutusta ja vinkaisua, bassokitaraa Fanny Lasfargues soitti paikoin kenkäharjallakin,  Eivind Lønning löysi trumpetin äänten joukkoon omaperäisiä mausteita sordiinoa edestakaisin liikutellen ja kitaristi Julien Desprez’n paikoin alkukantainen tutkiskelu toi mieleen Derek Baileyn rosoisat otteet. 

Ei musiikki kuitenkaan mitään atonaalista mölyä ollut vaan pikemminkin setin kohokohtia oli hieno yhteissoundi, kokeelliset elementit olivat kokonaisuuden osa. Toisena vahvana sävynä olivat yhteydet moderniin klassiseen – erityisesti Sara Schoenbeckin fagotti toi mukaan väriä jota harvoin jazzissa kuullaan.

Ison kokoonpanon musiikki oli sitä aiemmin levyltä kuulematta melko tuhtia pureskeltavaa muutenkin runsaan jazz-kattauksen äärellä – siitä jäi fiilis, että tämän kokoonpanon musiikkiin tarvitsisi paneutua ajan kanssa kaikessa rauhassa.

• Eve Risser – piano, composition
• Silke Eberhard – alto sax, clarinet, bass-clarinet
• Benjamin Dousteyssier – tenor & baritone sax
• Sara Schoenbeck – bassoon
• Sylvaine Helary – flute
• Eivind Lønning – trumpet
• Fidel Fourneyron – trombone
• Julien Desprez – electric guitar
• Fanny Lasfargues – bass
• Sylvain Darrifourq – drums
• Celine Grangey – sound

Charles Lloydin soitossa soi vanhuus ja viisaus

Saksofonisti Charles Lloyd oli 60-luvun loppupuolella yksi jazzin isoimpia tähtiä esiintyen niin rautaesiripun takana Neuvostoliitossa kuin San Franciscon rock-klubeilla Grateful Deadin ja Butterfield Blues Bandin kaltaisten bändien rinnalla.

Lloyd on jatkanut uuden musiikin luomista tuottaen tasaisena virtana uusia levytyksiä 90-luvulta lähtien pitkään ECM -levy-yhtiölle ja viime vuosina Blue Notelle. Pakkahuoneen setti vei ajatukset tosin sinne 60-luvulle. Lloydin tenorisaksofonissa kuuluivat setin alkupuolella Coltranen kaiut – niinkuin silloin aikoinaankin – taisipa hieman livauttaa väliin A Love Supremen aineksiakin, mutta siinä missä Coltrane tuuttasi vahvemmin, Lloydin soitossa on nyt veteraanin viisautta ja väsymystä. Niinhän se on, että ilmaisun voimakkuus ei korreloi äänenvoimakkuuden kanssa – Lloydin kevyet henkäykset sanoivat paljon – tosin paikoin ehkä liikaakin “onhan tämä kaikki jo nähty” -henki alkoi 80 ikävuotta lähenevän legendan tekemisestä huokua.

Setin huilubiisi oli riemastuttavaa 60-luvun lopun r&b-henkistä groovea jossa soivat rakkauden kesän optimismi ja ehkä hieman psykedeliakin. Myös pianisti Gerald Clayton ylsi tässä parhaimpaansa – olikohan muuten liian yrittämisen makua kun sinänsä yksinkertainen r&b soolo irtosi sitten niin makeasti.

Hieman tunnin setti tuntui loppuessaan lyhyeltä, sanottavaa olisi varmasti ollut pitempäänkin teemojen rakenteluun ja huipentamiseen.

Charles Lloyd Quartet

• Charles Lloyd – sax
• Gerald Clayton – piano
• Reuben Rogers – bass
• Kendrick Scott – drums

Donny McCaslin seisoi ylpeänä Bowien varjossa

Saksofonisti Donny McCaslin ottaa tänä vuonna hyviä jälkilämpöjä osallistumisestaan David Bowien viimeiseksi jääneen Blackstar -levyn tekoon. Bowie on uudella levyllä Beyond Now vahvasti läsnä ja ehkä vielä vahvemmin Donny McCaslin Groupin livesetissä kuten Pakkahuoneen illassa saatiin todeta. Varmasti oikea valinta – eiköhän hyvin suuri osa McCasliniin tällä hetkellä kohdistuvasta huomiosta ole tuon yhteyden kautta.

Keikan alkuun kuultiin McCaslinin omia sävellyksiä. Shake Loose antoi kosketinsoittaja Jason Lindnerille oivasti tilaa väännellä syntikoidensa nuppeja. Sähköisten koskettimien soundit olivatkin olennainen osa bändin soundia ja LIndnerin parasta antia oli sopivan pohjan tekeminen McCaslinin sooloilulle – oma sooloilu jäi nimittäin varsin ohkaisen oloiseksi.

Uuden levyn vahvin biisi Beyond Now kuultiin heti kakkosena – tästä sai jo osviittaa, että Bowien musiikkiin ollaan varmaankin rakentamassa. Aivan levyversion tyydyttävästi ja tasaisesti kasvavaan pauhuun ei live-versio yltänyt pitempien soolojen viedessä kappaleen rakenteelta tehoa hieman pois, mutta erittäin komea moderni jazz-rock kappale tämä oli elävänäkin.

Sitten saatiin kuulla niitä Bowien sävellyksiä – sekä Blackstarin Lazarus, että Lodger-levyn klassikko Look Back in Anger kärsivät teemoissaan hieman perinteisestä ongelmasta jossa laulettavaksi kirjoitettu melodia muuttuu liiankin pelkistetyksi saksofonilla soitettuna, mutta molemmissa tapauksissa McCaslin otti kuitenkin homman hienosti haltuun vapaammalla soolosoitollaan eikä liian pahaa makua pakolla tehdyistä instrumentaaliversiosta (ja kyllähän McCaslin ja Lindner hieman Look Back in Angerin nimikohtaa ‘lauloivatkin’…).

Loppuun kuultiin vielä yksi McCaslinin oma biisi – Fast Future bändin edelliseltä levyltä. Se ei ihan optimaalisena huipennuksena toiminut Beyond Now’n ja odotetun Bowie-versioinnin huipentaneen tunnelmaa jo aiemmin muutamaan otteeseen tunnin setissä.

Kiertuekokoonpanossa Blackstar-bändistä ovat valitettavasti poissa basisti Tim Lefebvre ja rumpali Mark Guiliana jotka ovat molemmat kovia nimiä saroillaan – heitä kiertueella paikkaavat basisti Jonathan Maron ja rumpali Zach Danziger eivät nousseet vakiohahmojen tasolle omilla tonteillaan.

Jos Lloydin keikkaa olisi toivonut pitemmäksi, niin samaa voi kaksin verroin sanoa tästä McCaslinin setistä – tunti vierähti aivan hetkessä ja bändiä olisi mielellään kuunnellut pitempäänkin – toimiva moderni fuusiosoundi jossa McCaslinin persoonallisuus solistina on riittävällä tasolla, viihdyttävää musiikkia.

Donny McCaslin Group

• Donny McCaslin – tenor sax
• Jason Lindner – keyboards
• Jonathan Maron – electric bass
• Zach Danziger – drums

Tampereella ilta jatkui vielä pitkälle yöhön Pakkahuoneella Sly & Robbien, Telakalla kvartettimuotoisen Krakataun ja Klubilla Madness-mies Lee Thompsonin Ska Orchestran tahdissa, mutta itse suuntasin jo tässä välissä kahden päivän jazzhuuman jälkeen yöksi takaisin kotikarsinaan.