Niin se aika vain rientää – ensimmäisestä We Jazz -festarista on jo neljä vuotta eli eilen alkanut tapahtuma järjestetään jo viidettä kertaa. Tänä vuonna jazz-utopia on peräti yhdeksänpäiväinen – aiempien vuosien tavoin keikkoja järjestetään suuremmissa ja pienemmissä tiloissa ympäri kaupunkia, uutena aluevaltauksena tänä vuonna hotellit.

Rentona avauksena toimi Krog Roban brunssilta livenä toimitettu Jazz kiinnostaa -ohjelma – olipa mukava kuulla sitäkin pitkästä aikaa syksyn tauon jälkeen sunnuntain iltapäivässä. Ilmoitus ohjelman säännöllisestä jatkumisesta tammikuussa tuntui aikaiselta joululahjalta.

Varsinaiset keikat aloitettiin klubi-illalla G Livelabissa. Keikka oli loppuunmyyty ja ihmekös tuo – voisihan Verneri Pohjola Groupin nostaa vaikka koko festarin pääesiintyjäksi.

Julia Hülsmann Trio

Illan avasi saksalaispianisti Julia Hülsmannin trio joka esitti lähinnä uuden Sooner and Later -levynsä materiaalia muutamalla uudemmalla ja vanhemmalla sävellyksellä höystettynä. Olin ECM-julkaisua jonkun verran etukäteen kuunnellut ja siihen verrattuna keikka oli positiivinen yllätys – livenä trio kuulosti jotenkin lämpimämmältä ja persoonallisemmalta siinä missä levystä jäi vähän kliininen maku.

Erityisesti bändin sijoittaminen samalle keikalle Verneri Pohjolan yhtyeen kanssa tuntui luontevalta – Hülsmannin soitto ja trion tulkinta nimittäin paikoin toi hyvinkin mieleen Aki Rissasen trion joka myös Vernerin kvartetin kolmena neljäsosana tunnetaan, joskin samanlaista piinaavaa, pitekitettyä jännitettä Hülsmannin trio ei lähtenyt luomaan vaan musiikki oli paljon kevyempää sulateltavaa. Trion ohjelmistoon kuuluvat popkappaletulkinnat kuten mm. Radioheadin All I Need sen sijaan muistuttivat Ilmiliekki Quartetista jonka jäsenenä Pohjola aikoinaan nousi suomalaisen jazzin eturiviin.

Nousipa Verneri yhden biisin ajaksi trion seuraksi lavalle ja hyvin kulki soitto kvartettinakin hieman abstraktimmilla poluilla niinkuin ennaltaharjoittelemattomalta vierailulta saattoi olettaa.

Trion soittajista suurimman vaikutuksen teki rumpali Heinrich Köbberling jolla oli todella hieno dynaaminen, mutta tyylikäs ote rumpuihin joka jatkuvasti veti trion musiikkia eteenpäin. Basisti Marc Muellbauerkin oli mies paikallaan – täsmällistä ja napakkaa soittoa jossa tukitoimet ja melodiallisemmat elementit toimivat kokonaissoundiin istuen.

Oman settinsä alkuspiikissä Verneri kertoi jotain siihen suuntaan että saksalaisen trion jälkeen soittamisen tuoneen tunteen että nyt ollaan keikalla Euroopassa ja sitä seuranneen hoksauksen että niin tosiaan ollaankin, kotona Euroopassa. Siinä ehkä ensimmäisen setin keskeinen anti – jazz yhdistää niin muusikoita kuin kuulijoitakin yli rajojen.

• Julia Hülsmann, piano
• Marc Muellbauer, basso
• Heinrich Köbberling, rummut

Verneri Pohjola Group

Siitä ei pääse mihinkään, että Verneri Pohjola Groupin Pekka -levy on tämän vuoden keskeisiä jazzjulkaisuja – edesmenneen isän ja pojan musiikillinen kohtaaminen toimii molempien vahvuuksia esille tuoden. Kuitenkin täytyy myöntää että kesällä 2016 Viapori Jazzeilla ensimmäisen kerran livenä kuultu ohjelmisto ei ole jättänyt suurempaa intohimoa nähdä bändiä livenä uudestaan ja uudestaan muutaman keikan jälkeen – homma toimii todistetusti, mutta jotenkin tunnetta siitä että konsepti merkittävästi kehittyisi keikasta toiseen ei ole jäänyt.

Tutuin nuotein mentiinkin sunnuntain huipennuksessa – Nipistys ja Sekoily seestyy vaihtoivat paikkaa mutta muuten levyn kappalejärjestys piti eivätkä tulkinnat pohjimmiltaan hirveästi ennen kuulluista eronneet, mutta onneksi kuitenkin pitempi kokemus materiaalin kanssa kuului sulavana soittona jossa turha rönsyily oli hioutunut pois ja monet biisit tuntuivat toimivan paremmin kuin aiemmin näkemilläni keikoilla ja levyllä.

Erityisesti huikeassa vireessä oli kitaristi Teemu Viinikainen joka loihti aivan mielettömän sulavasti soljuvia sooloja jotka olivat kuin huolellisesti sävellettyjä – virtuoosimaisia esityksiä jotka eivät kuitenkaan tuntuneet kitarasankaroinnilta vaan kokonaisuuteen täydellisesti sopivilta. Normaalin korkean tasonsa yläpuolelle tuntui nousevan myös basisti Antti Lötjönen – en ollut aiemmin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta basisti Pohjolan sävellyksissä oli paikoin rutinoituneelle ammattibasistillekin herkullisen haasteen tuntua josta Lötjönen suvereenisti selvisi ja soolopätkissä oli soitossa ilo mukana.

Soolorintamalla kunnostautui Kätkävaaran lohikäärme -biisissä hienosti myös sähköpianon ääressä Tuomo Prättälä – hänen soolossaan poikkeuksellisen kutkuttelevasti yhdistyi alkuperäisen sävellyksen nuottien ja fraasien seuraaminen ja Miles Davisin sähköisen kauden kaoottinen henki. Pohjola itse oli tällä kertaa vahvimmillaan henkäyksen keveiden herkkien hetkien tulkkina, trumpettivetoisiin räväköihin ilotulituksiin ja tykittelyyn ei tällä kertaa juuri lähdetty.

Pitemmän päälle levyssä on jäänyt eniten hiertämään loppunostatuksen puute ja hieman melankoliseen tunnelmointiin loppusuoralla vajoava draaman kaari – unenomainen Innocent Questions  encorena – jätti tällä keikallakin kaipaamaan vahvempaa rykäisyä loppuun.

• Verneri Pohjola, trumpetti
• Teemu Viinikainen, kitara
• Tuomo Prättälä, sähköpiano, elektroniikka
• Antti Lötjönen, basso
• Mika Kallio, rummut

Julia Hülsmann Trio ja Verneri Pohjola Group G Livelabissa We Jazz 2017-tapahtumassa 3.12.2017