Maanantaina We Jazzin musiikillinen anti jatkui Andorra -elokuvasalissa ja viereisessä Dubrovnikissa amerikkalaissyntyisten saksofonistien tähdittämänä.

Mark Turner Quartet

Tenorisaksofonisti Mark Turneria oli yritetty saada We Jazziin jo useampia vuosia, mutta festivaalin sijoittuminen aikaan jolloin amerikkalaisyhtyeet eivät yleensä ole Euroopassa kiertueella asetti rajoituksensa. Tänä vuonna kuitenkin homma järjestyi.

Turnerin kvartetti – trumpetissa We Jazzissa aiemminkin omalla kokoonpanolla nähty Avishai Cohen, bassossa Joe Martin ja rummuissa Damion Reid esiintyi tyylikkäästi koristellussa Andorrassa jonka punaisessa esiripussa ja keltaista valoa hehkuneissa lampuissa oli samaa tyylikkyyttä ja pientä jännitettä ja mysteeriä mitä musiikissakin.

Kvartetin setin alkupuolella mieleen tulvahti muutamia muita pianottomia saksofoni-trumpetti kvartetteja vuosien varrelta – ensimmäisen kappaleen Martinin bassokuvio, Reidin rytmiikka ja kiehtova melodia muistuttivat hieman John Zornin Masadasta, myöhemmin enemmän perinteisestä bebopista vaikutteita hakenut melodia toi mieleen tällaisten kokoonpanojen todellisen klassikon – Ornette Colemanin varhaisen kvartetin.

Loppupeleissä kuitenkin Turnerin kvartetti oli oma, moderni yhtyeensä. Martinin basso oli sen tukeva pohja usein toistuvia kuvioita hyödyntäen, Turner ja Cohen käyttivät harmoniasoittimen puutteen jättämän tilan etevästi hyödyksi  pitäen jatkuvaa pientä jännitettä ilmassa – kaikki tuntui mahdolliselta eikä mikään lopulliselta.

Rummuissa Turnerin uusimmalla levyllä soittaa Marcus Gilmore, nyt keikalla soittanut Reid on samaa sukupolvea ja koulukuntaa, mutta otteissaan hieman rempseämpi. Mieleen tuli elävästi viime vuoden avajaiskonsertti jossa Vijay Iyerin triossa Gilmorea paikkasi Tyshawn Sorey – hyvin samantyyppinen rumpali Reid nimittäin on. Muutaman rumpusoolon lähestyessä intensiteetti kasvoi ja soolot olivat komeita purkauksia väkivahvaa rytmiikkaa – lähestymisestä rumpusooloihin tuli mieleen maamme soittajista Jussi Lehtonen aggressiivisimmillaan. Kontrasti Turnerin melko hillittyyn ja melodiseen sooloiluun oli paikallaan.

Noin tunnin mittaisen kokonaisuuden jäsentäminen vei myös mietteet Iyeriin – Iyerin poikkeuksellinen vahvuus tehdä eri elementeistä yhtenäinen ja tyydyttävä kokonaisuus jäi tästä esityksestä puuttumaan. Se tuntui sarjalta irrallisia kuvia.

• Mark Turner, tenorisaksofoni
• Avishai Cohen, trumpetti
• Joe Martin, basso
• Damion Reid, rummut

Katu Kaiku

Dubrovnikin puolella iltaa jatkoi vuoden 2015 Suomen Young Nordic Jazz Comets -edustaja Katu Kaiku – saksofoneissa Adele Sauros, bassossa Mikael Saastamoinen ja rummuissa Erik Fräki.

Kuulin Katu Kaikua livenä reilu vuosi sitten syksyllä Adele Sauroksen emännöimässä klubi-illassa ravintola Allotriassa. Sen jälkeen bändi on julkaissut ensilevynsä Tokyo / Kuopio ja kiertänyt Suomea. Dubrovnikin illassa bändin soitto tuntuikin menneen paljon eteenpäin viime kohtaamisesta. Nyt oli kansanlaulumaisten melodioiden ja abstraktimman free jazzin suuntaan menevän paahdon kontrasti ja suhde todella kohdallaan.

Erityisesti rumpali Fräki – joka on ajankohtainen jazznimi myös perjantaina uuden levyn julkaisseen VIRTA -yhtyeen riveistä – oli kovassa vedossa tuoden elävästi mieleen Black Motorista tutun Simo Laihosen soiton monin tavoin. Myös basisti Saastamoinen vakuutti tälläkin kerralla itsevarmalla ja uskaltavalla soitolla.

Kokonaisuuden kannalta aivan oleellisia puolia ovat Sauroksen saksofonismi ja mieleen jäävät melodiat, mutta kyllä Sauroskin pääsi komeasti repäisemään sooloissaan, erityisesti sopraanosaksofonibiisi Supernova oli nimensä veroinen.

We Jazzin maanantain nimekkäässä seurassa nuorella triolla ei ollut lainkaan hävettävää – hieno setti.

• Adele Sauros, saksofonit
• Mikael Saastamoinen, basso
• Erik Fräki, rummut

Dunstan

Illan päätti Dunstan -nimen omaksunut Pariisista käsin vaikuttavan, Kansasista kotoisin olevan alttosaksofonisti Logan Richardsonin, basisti Antti Lötjösen ja rumpali Teppo Mäkysen muodostama trio. Italialaistuottaja Nicola Conten sessioista lähteneen yhteistyön hedelmistä on saatu nauttia We Jazzissa 2014 ja viime vuonna Turussa ja Porvoossa. Tänä syksynä triolta on juuri ilmestynyt Grotto Editions -merkillä 10 tuumainen kolmiraitainen EP.

Dunstanin kappaleet rakentuivat usein hillitystä alusta josta rakennettiin matkoja seikkailullisiin sooloihin. Jos tätä ennen Katu Kaiun melodiat olivat perässälaulettavan mieleenpainuvia, niin Richardsonin melodioissa oli monipolvisempaa jazzin vuosikymmenten kehityksen kypsyttämää konstikkuutta, mutta oli soitossa myös paikoin ripaus suoraviivaisempaa melodisuutta ja menipä yksi intro jo melkein Bachin puolelle.

Rummuissa Mäkynen pisti vähän kovempaa menovaihdetta silmään kuin normaalisti häneltä on totuttu kuulemaan, tosin illan kahden räväkämmän rumpalien jälkeen herrasmiesmäinen tyylikkyys oli kuitenkin selvästi läsnä. Lötjönen soitti Mäkysen rinnalla tutun rutinoituneesti, paikoin miellyttävästi antautuen meiningin vietäväksi.

Reilun tunnin settiin mahtuivat uuden levyn kolme sävellystä ja vähän päälle vielä. Kohokohdaksi nousi viimeisenä kuultu yhden EP:n puolen vievä Super Slavic, jossa eri elementit tulivat komeasti yhteen.

Dunstan on mielenkiintoinen kokoonpano kulttuurien kohtaamisena – Lötjöstä ja Mäkystä on kuultu yhdessä Suomessa ties kuinka monessa kokoonpanossa, myös viime aikoina saksofonitriona Jussi Kannasteen kanssa – mutta kekseliään Richardsonin kanssa soitossa on tiettyä uutta jännitettä joka kantaa. Kuitenkin lopputulemana tuntuu ettei tämä kokoonpano edusta suomalaista huippukaksikkoa tai Richardsonia parhaimmillaan eikä kohtaamisena nousi osiensa summaa suuremmaksi

• Logan Richardson, alttosaksofoni
• Antti Lötjönen, basso
• Teppo Mäkynen, rummut