Tarjoan pimeneviin iltoihin iloksenne viisi uutta tai ainakin vielä uudehkoa vinyylijulkaisua – tutustumisen arvoista musiikkia kaikki. Paketti kantaa nyt myös uutta brändäystä, katsotaan jääkö “vinyyliviisikko” termi blogissa elämään näille viiden levyn lyhäreille.
Greg Foat & Eero Koivistoinen – Feathers
Eero Koivistoisen yhteistyö brittikosketinsoittaja/tuottaja/säveltäjä Greg Foatin kanssa tuntuu jotenkin yllättävämmältä kuin sen ehkä pitäisi.
Foat tekee kevyesti groovaavaa, usein jopa taustamusiikinomaista modernia chillailujazzia ja Koivistoinen on tietysti ikioma suuri suomalainen legendamme, mutta toisaalta Koivistoinen oli myös eturintamassa tuomassa fuusiota suomalaiseen jazziin ja vähintän akustisen jazzin ja big band -hommien rinnalla kulki fuusiomusiikkikin, Five Corners Quintetin alkuaikohin asti. Voisi ajatella niinkin että kukas muu kuin Koivistoinen olisi sopivampi saksofonisti Foatin kumppaniksi.
Jos pitäisi nopeasti luonnehtia levyn musiikkia kanssadiggarille sanoisin että kyseessä on “OK keskitason Foattia”, rentoa ja mukavaa musaa. Koivistoinen solahtaa sutjakasti mummontossusähköpianomeininkiin, homma sinänsä toimii mutta ei nouse ennakko-odotusten yläpuolelle. Ehkä parasta levyssä on, että Koivistoinen saatiin 2020-luvun fuusiohommissakin taltioitua.
Kivaa musaa ihmisille joiden hyllyssä on jo paljon groove-henkisiä jazzvinyylilevyjä.
Panu Savolainen & JPP
Vibrafonisti Panu Savolainen on navigoinut itsensä hieman samankaltaiseen rooliin mikä Jukka Perkolla oli 90-luvulla ja 2000-luvun alussa. Takana on jo paljon projekteja joissa genrerajat ylittyvät ja usein jauhetaan suomalaisen kulttuurin kansallishenkistä ydinluuta.
Raja-aitoja kevyesti ylittävä pelimannihenki on pääosassa Savolaisen ja kansanmusiikkipoppoo JPPn uudella yhteislevyllä.
Odotukset levyä kohtaan olivat korkealla, sen verran hienot raidat – Minuettia ja Kohti Pispalaa – julkaistiin ensimmäisinä näytteinä. Erityisesti Timo Alakotilan säveltämä muutamankin kokoonpanon aiemmin levyttämä Kohti Pispalaa on pitkään ollut suosikkisävellyksiäni tämän vuosituhannen suomalaisen kansanmusiikin piiristä eikä uusi versio ollut mikään pettymys.
15 raitainen levy (josta tällä LP:llä on 12 kappaletta) jäi sitten kuitenkin ensimmäisten biisien korkealle nostamien ennakko-odotusten alapuolelle. Vibrafoni, neljä viulua, harmoni ja kontrabasso muodostavat miellyttävän maton, mutta se tuntuu vaativan sävellyksiltä voimaa jota ei aina löydy riittävästi. Kolmen raidan puuttuminen LP:ltä ei jää käytännössä kuuntelukokemuksessa harmittamaan, kertonee levystä jotakin.
Oman jazzin perinteen lisänsä tuovat kaksi raitaa porukan Charlie Parker 100 -tribuuttiohjelmistosta (näistä Indiana vain digi/CD -versiossa), mutta jäävät hieman sivuraiteelle merkiksi avarasta suhtautumisesta musiikkiin. Musiikki on musiikkia.
Tsekatkaa kuitenkin vähintään Kohti Pispalaa – tämän vuoden suosikkiraitojani!
LP:tä on tätä kirjoittaessa enää muutama kappale Levykauppa Äxässä.
Josefiina Vannesluoma & Mortal Lease – The Mortal Lease
Ennakko-odotukset ylittävä julkaisu on puolestaan Signessä ja Mikko Sarvanne Gardenissa laulavan Josefiina Vannesluoman leaderidebyytti The Mortal Lease joka rakentuu Edith Whartonin samannimisen sonettisarjan ympärille.
Näin kokoonpanon Jazz-Espalla 2020 ja blogista päätellen keskeiset elementit olivat kasassa jo ennen 2021 äänitystä, mutta nyt Flame Jazz Recordsin julkaisemalta levyltä kuultuna homma iski vielä vahvemmin.
Tällä hetkellä Suomen skenessä vaikuttaa monia nuoria jazzlaulajia jotka onnistuneesti yhdistävät perinteitä omaan ilmaisuun ja Vannesluoma onnistuu säveltäjänä tässäkin seurassa ehkä poikkeuksellisen hyvin olemaan sekä moderni jazzsäveltäjä ja tulkitsija mutta tuomaan myös scat-laulua ja muita perinteisempiä elementtejä mukavasti mukaan ja vahva bändi auttaa tässä – pianossa Mikael Myrskog, puhaltimissa Sampo Kasurinen, bassossa Nathan Francis ja rummuissa Ville Luukkonen. Whartonin sonettien kautta levy vähintään tuntuu keskivertoa eheämmältä kokonaisuudelta. Hyvä!
Laurell & Sun Dog – Mingling with…
Laurell & Sun Dog ovat kitaristi/kosketinsoittaja/säveltäjä/tuottaja Valtteri Laurell Pöyhönen ja rumpali/lyömäsoittaja/tuottaja Eeti “DJ Sun Dog” Nieminen. Uusi levy syntyi näiden kahden yhteisistä jammailuista (ja siltä se kuulostaakin) – muusikoita on lopputulokseen saatu enemmänkin, levyllä kuullaan myös Mikko Innasta, Heikki Tuhkasta, Janne Toivosta, Rasmus Pailosta ja Eero Tikkasta.
Nimekkäästä torvisektiosta huolimatta lopputulos on nukkavierun käsintehdyn oloista groovailua. Kun ottaa huomioon että sekä Laurellin että Sun Dogin diskografioista löytyy monia viimeisen 15 vuoden suomalaisia jazzjulkaisuja aivan kovimmasta kärjestä niin tästä levystä on suoraan sanoen vaikea innostua.
En nähnyt heitä Tampere Jazz Happeningin Telakan keikalla perjantai-iltana, mutta näin Niemisen samassa keskiyön slotissa lauantaina rummuissa ja lyömäsoittimissa Jimi Tenor Bandissa ja se setti toi mieleen että tässä levyssä on oikeastaan aika paljon jimitenorhenkeä, joten kannattaa tsekata jos semmoinen kiinnostaa.
Mike Reed – The Separatist Party
Twitterkuplastani päätellen We Jazzin yhdessä Austinilaisen Astral Spiritsin kanssa julkaiseman rumpali Mike Reedin The Separatist Partyn tekijäkunta herättää huomattavasti suurempia tuntoja amerikkalaista musiikkielämää Chicagon seudulla seuraavien joukossa kuin täällä We Jazzin kotikentällä Härmässä ja ehkä muutenkin enemmän huomiota kuin muut We Jazzin julkaisut rapakon tuolla puolen.
Viime vuonna We Jazz -festareiden Suvilahden illassa vierailleen rumpalin kanssa musisoivat samoilla festarerilla följyssä ollut Ben LaMar Gay ja ennestään minulle täysin tuntematon elektronis-kosmische poppoo Bitchin Bajas (Cooper Crain kitara, Rob Frye puhaltimet, Daniel Quinlivan syntetisaattorit) ja puheosuuksissa Marvin Tate.
En usko että olisin levuä ostanut, ehkä en edes kuunnelutkaan, jos julkaisija ei olisi We Jazz, mutta vähän mitäänsanomattoman ulkoasun alle kätkeytyy melko mielenkiintoinen levy jonka musiikissa on melko mielenkiintoinen ote.
Kun kuuntelin tätä juttua varten tämän vinyyliviisikon putkeen niin kiinnitin huomiota että The Separatist Partyssa on tavallaan samanhenkinen “kotona tehdyn” maku kuin Laurellin ja Sun Dogin levyssä, mutta lopputuloksessa on runsaasti enemmän persoonallista särmää.
Ulkoasuaan mielenkiintoisempi levy, joskaan ei nyt ehkä Chicagon seudun uutta musiikkia sen aivan kaikista mielenkiintoisimmalta tasolta. Sillanrakennusarvoa niin We Jazzin tekemiselle tunnetuksi Yhdysvaltojen skenessä että mielenkiintoisten Chicagon seudun muusikoiden tunnettummaksi tekemiselle täällä meillä.