Lauantain pyhäinpäivänä tarjolla oli perinteinen pitkä kattaus – iltapäivällä kolme settiä Pakkahuoneella ja illalla kolme lisää sekä Pakkahuoneella että Telakalla.

Aruán Ortiz “I’ve Known Rivers Trio”

Olen seurannut pianisti Aruán Ortizin tekemisiä kymmenisen vuotta. Kuubalaissyntyinen, New Yorkissa asuva pianisti on tehnyt vaikutuksen intensiivisyydellään ja luovuudellaan paitsi omilla levyillään niin erityisesti James Brandon Lewisin kvartetissa jossa hänet on nähty Suomessa Tampereella 2025 ja Espoossa 2024.

Nyt Tampereella nähty trio on saanut innoituksensa 80-luvulta Anthony Davisin, James Newtonin ja Abdul Wadudin triosta joka levytti kaksi levyä joista ensimmäinen I’ve Known Rivers on antanut nimensä Ortizin triolle jossa soittavat tällä kiertueella huilisti Laura Cocks ja sellisti Jeremy Harman.

Ilman bassoa tai rumpua, pianon, huilun ja sellon äänimaailma jää usein vapaasti leijumaan, jatkuvaan rytmiin ei kummemmin edes pyritty – kamarimusiikkihenkinen avaruus on keskeinen osa konseptia. Minulle musiikki toimi kutakuinkin niin, että mitä intensiivisempää se oli niin sitä kiehtovammaksi se muuttui. Dynamiikkaa onneksi löytyi vaikka yleisilme oli herkkä ja etsivä. Ortiz on ehkä parhaimmillaan räväkän intensiivisenä free-henkisenä ryöpyttäjänä ja tällaista tummaa paloa saatiin useissa kohdissa setin tunteikkaina huippuina. Myös huilisti Cocks räväytti muutaman kerran komeasti.

• Aruán Ortiz – piano
• Laura Cocks – huiut
• Jeremy Harman – sello

Mikko Innasen Juhlaorkesteri – Jazz Suomi 100 Nyt

Näin Andania-laivan symboloimaa jazzin Suomeen saapumisen 100-vuotisjuhlaa juhlistavan Mikko Innasen Juhlaorkesterin keväällä April Jazzeilla, silloin ohjelmisto oli jaksotettu videopätkin jossa useimpien soitettujen kappaleiden säveltäjät pääsivät ääneen. Olisi ehkä pitänyt arvata näin luovasta porukasta, että samaa ohjjelmistoa ei jakseta esittää viittä kertaa ja niinpä täällä Tampereella olivat vaihtuneet paitsi vierailijat niin myös yhtä kappaletta lukuunottamatta koko ohjelmistokin.

Suomalaista jazzia käsiteltiin nyt laajasti sen alkuvaiheista viime vuosiin. Setin alkuun saatiin 100-vuotisjuhlien kohtaaminen kun Innasen, kitaristi Teemu Viinikaisen, pianisti Kirke Karjan, basisti Eero Tikkasen ja rumpali Mika Kallion orkesteri tulkitsi monien ensimmäisenä suomalaisena jazzlevytyksenä pitävän Muistan Sua Elaine Coltranen My Favorite Things -tulkinnan hengessä.

Sitten saatiin viime vuosikymmenen jazzia Seppo Kantosen ja Anni Elifin sävellysten muodossa – Kantosen For a Memory of a Friendissä solistina Adele Sauros ja Anni Elifin hauskasti reggae-rytmiikkaa hyödyntävässä Det Främmande Trädetissa Selma Savolainen.

70-luvun klassisilta Suomi jazzin kehityksen vuosilta saatiin kaksi klassikkoa, joulukuussa 91 vuotta täyttävä Juhani “Junnu” Aaltonen saatiin solistiksi Edward Vesalan Nana -levylle levytettyyn sävellykseensä Alhambra Mood ja sitten komeasti repäistiin Otto Donnerin Aulikki Oksasen tekstiin säveltämä klassikko Niin vähän on aikaa.

Ihan viimeiseksi saatiin sitten se ainoa biisi joka kuultiin April Jazzeillakin – Heikki Sarmannon vuoden 1964 levyttämätön sävellys Mr. Magoo. En tiedä oliko kappale tullut jo kuulijalle tutuksi vai oliko juhlavuoden myötä bändille kertynyt tämän biisin esittämiseen lisää itsevarmuutta, mutta nyt se kajahti kaikessa Thelonious Monk -henkisessä modernismissaan komeasti uusitulla Pakkahuoneella.

Eläköön suomalainen jazz!

• Mikko Innanen – saksofonit
• Teemu Viinikainen – kitara
• Kirke Karja – piano
• Eero Tikkanen – basso
• Mika Kallio – rummut
• + Selma Savolainen – laulu
• + Juhani Aaltonen – huilu
• + Adele Sauros – saksofoni

Colin Vallon

ECM:lle jo 15 vuotta levyjä tehnyt sveitsiläispianisti Colin Vallon ei ole aiemmin konsertoinut Suomessa, joten oli aikakin saada hänet vierailulle. Vallonin Tampereelle tulleessa triossa soittavat bassoa Patrics Moret ja rumpuja Julian Sartorius jonka suomijazztietäjät saattavat muistaa yhteistyöstä Yrjö-voittaja Pauli Lyytisen kanssa – Sartorius on soittanut paitsi Lyytisen Rabbit Hole -kokoonpanossa niin myös Elifantreen kahdeksan eri rumpalin kanssa tehdyllä Hachi -levyllä.

Pianotrio on jazzin maailmassa osoittautunut hyvin aikaa kestäväksi ja moneen muovautuvaksi formaatiksi, mutta peruskokoonpano asettaa haasteensa siinä miten erottua muista. Vallon etsii oman tilansa hieman melankolisen melodisen modernismin maailmasta johon välillä väriläiskänä saadaan kokeellisia elementtejä.

Lopputulos on ehkä kuitenkin “perus Eurooppalainen ECM trio” -keitos joka ei ehkä kovin vahvasti erotu kaltaisistaan.

• Colin Vallon – piano
• Patrice Moret – kontrabasso
• Julian Sartorius – rummut

Nebbia // Kääriäinen

Lauantain iltaan Pakkahuoneelle oli laitettu vähemmän tunnettuja nimiä kun taas kotimaisella puolella Telakalla oli tarjolla mielenkiintoisempaa ohjelmistoa, joten Jazzpossulle valinta lähteä illaksi kodikkaalle Telakalle oli helppo.

Tampere Jazz Happening ei ole koskaan kaihtanyt free jazzia ja räväkkää freetä oli Telakalla tarjolla kahden setin verran. Näistä illan avasi argentiinalaissyntyisen, Berliinissä asuvan saksofonisti Camila Nebbian ja kitaristi Jukka Kääriäisen duo. Nebbia on ehkä jo Suomen free-väelle tuttu nimi, häntä nähtiin keikoilla aiemmin tänä vuonnakin ympäri Suomea rumpali Chris Corsanon kanssa.

Saksofonin ja kitaran vuoropuhelussa Nebbian tenorisaksofoni edusti ilmaisun melodisempaa puolta kun taas Kääriäisen sähkökitara toi atonaalisempaa maailmaa avaruusäänineen ja murinoineen – kaksi erilaista äänen muotoa kohtasivat kutkuttavasti. Vahvaa free jazz energiaa saatiin odotetusti paljon – Kääriäinen piti setin keskellä ansaitun veden juomistauonkin, mutta ehkä ilahduttavinta antia olivat erittäin hiljaiset hetket kun Telakan yleisö hiljentyi kuuntelemaan Nebbian saksofonin pikkuriikkisimpiä ääniä.

• Camila Nebbia – tenorisaksofoni
• Jukka Kääriäinen – sähkökitara

Raoul Björkenheim & Paal Nilssen-Love

Yksi vuoden festivaalin ajankohtaisimmista huippukeikoista oli kätketty lauantain Telakan kattauksen keskelle. Kitaristi Raoul Björkenheim ja rumpali Paal Nilssen-Love ovat molemmat moninkertaisia TJH -vieraita ja soittaneet täällä yhdessä jo 2003 Scorch Triossa (jossa myöhemmin Nilssen-Loven korvasi perjantain Pakkahuoneen päätöksessä soittanut Frank Rosaly).

Duona nämä free jazzin merkkimiehet esiintyivät ensimmäistä kertaa We Jazzin salakeikalla 2021 ja nyt perjantaina heiltä julkaistiin ensimmäinen duolevy PING We Jazz -levymerkillä.

Jos Nebbialla ja Kääriäisellä oli free jazz energiaa, niin odotetusti tällä kaksikolla sitä oli vielä roimasti enemmän. Nilssen-Love on hyvin fyysinen ja energinen rumpali joka saa olemuksellaan aina rumpusetin näyttämään kovin pieneltä ja nytkin saatiin kovaa vyörytystä johon Björkenheim vastasi sähkökitarallaan.

Tässä kokoonpanossa minua erityisesti miellyttää se, että Björkenheim ei pelkää iloitella kitaransa kanssa. Free-hommissa on usein riskinä se, että muusikot ottavat soiton liian vakavasti – hauskaa ei saa olla tai taiteellisuus voi vaarantua, mutta Björkenheim ei kaihda iloittelua ja hyväntuulista fiilistelyä ja riffittelyä. Raaka voima ja energia ja ruouhea ilmaisu käyvät mukavasti paikoin groovailun puolella.

• Raoul Björkenheim – kitara
• Paal Nilssen-Love – rummut

Elifantree

Anni Elifin, Pauli Lyytisen ja Olavi Louhivuoren Elifantree julkaisi tänä vuonna pitkästä aikaa uuden levyn Florescence ja tämän materiaalin tiimoilta bändiä on saatu nähdä festarikeikoillakin ympäri Suomea.

Jos bändin jo melkein 20 vuotista taivalta tutkii levytysten kautta, voi kuulla kehitystä ajan myötä ja hieman erilaisia suuntia – erityisesti se 8 rumpalin kanssa tehty Hachi osoittaa, että Elifantree voisi ehkä olla montakin erilaista kokoonpanoa, mutta toisaalta se on myös yksi suomalaisen jazzin ympäristössä toimivien bändien helpoiten tunnistettavista sillä Anni Elifin omalaatuinen ja persoonallinen ääni on sen keskeinen elementti. Ajattelin tämänkin setin aikana, että Elifantreeta olisi ehkä mahdoton sekoittaa mihinkään toiseen bändiin joissa Anni Elif ei ole laulusolistina.

Hauska uusi mauste on, että muutamissa uusissa kappaleissa käytetään hyvin 70-luvun progehenkisiä koskettimia joka tuo ajoin uuden ulottuvuuden musiikkiin, mutta pääsääntöisesti Elifantreen uusi musiikki operoi perinteisellä kotikentällä hieman eriskummallisen synapopin henkisessä maailmassa johon erityisesti Lyytisen saksofoni tuo jazzillista ulottuvuutta ja orgaanista soundia.

Tärkeä roolinsa on myös Louhivuorella joka tuli bändiin alkuperäisen rumpali Tatu Rönkön jälkeen Anemone -levylle. Tässäkin setissä Louhivuoren persoonallinen rumpusoolo nousi yhdeksi kohokohdista.

• Anni Elif – laulu, syntetisaattori
• Pauli Lyytinen – tenorisaksofoni, elo-elektroniikka, mellotron, rumpukone
• Olavi Louhivuori – rummut