Lauantaina oli We Jazzissa kasattu roppakaupalla ohjelmaa Korjaamolle jossa puheohjelma käynnistyi jo yhdeltätoista aamulla. Varsinainen illan musiikkikattaus alkoi seitsemältä ja soittoa tapahtui samanaikaisesti neljällä eri lavalla. Koska kaiken kokeminen oli joka tapauksessa mahdotonta hylkäsin fomon ja otin pieniä maistiaisia mahdollisimman monista tapahtumista.
Valtteri Laurell Nonetin rooliksi muodostui osittain sisääntulomusiikin soittaminen kuin Linnan juhlissa ikään sillä yleisöä Korjaamolle tuli mukavasti ja seitsemän aikoihin jono sisään oli melko pitkä. Kuuntelin vain hetken keskittyneemmin Antti Sarpilan suloisia klarinettisäveliä ennenkun suuntasin Kulmasaliin jossa VIRTA avasi pelin.
VIRTAn edellisestä levystä ehti vierähtää seitsemän vuotta ja vanhan suosikkitrion paluu lavoille ja levyille on ollut hieno homma. Aivan edellisten levyjen sfääreihin ei kuitenkaan uusi materiaali ole minulle päässyt. Marginaalisempikin musiikki ehkä tarvitsee “hittibiisinsä” – yksi VIRTAn vahvuuksista aiemmilla levyillä on että niillä on yksittäisiä erittäin kovia biisejä joiden voimalla livekeikatkin kohoavat korkealle, uusi hieman synkemmän oloinen materiaali tuntuu tasapaksummalta.
Tulevalta levyltä puolestaan hyvää lupasi lyhyt pätkä JAF Trion settiä. Adele Sauroksen, Joonas Tuurin ja tanskalaisen Frederik Emil Bülowin muodostama trio perustettiin jo 2017 ja tähän mennessä ainoa levy julkaistiin We Jazzilla 2020. Rytmiikka on aina ollut JAF Trion biiseissä tärkeässä asemassa ja tuntuu olevan vieläkin, mutta ehkä muusikoiden kokemuksen ja kypsyyden karttumistakin kuuluu. Perinteisemmän jazzin maailmastakin saatiin tuulahdus – oli Thelonious Monkin Evidence joskus kuultu yhdestä Tuurin sävellyksestä päätellen.
Jos lauantain Korjaamon voisi kokea yhden illan laajana ohjelmistona “festivaalina festivaalin sisällä” niin Mats Gustafsson presents: Solos for Frippe -tapahtuman Korjaamon Kinossa pystyi kokemaan omana festivaalinaan Korjaamon lauantain sisällä. Soolofreesoiton ruotsalaisen uranuurtaja Bengt “Frippe” Nordströmin elämäntyön kunniaksi tähän sarjaan oli koottu kolmetoista eri muusikkoa jotka soittivat kukin 15 minuutin setin niin että soittajia vaihdettiin lennosta edellisen ja seuraavan musisoiden lyhyen hetkisen yhdessä.
Sarja nousi mediaankin festariviikolla kun mukaan oli pyydetty vuonna 1970 yhden varhaisen suomalaisen freelevytyksen Vallankumouksen analyysi Pekka Gronowin ja M.A.Nummisen Eteenpäin! levymerkillä julkaissut ja sitten musiikkimaailmasta pitkälti kadonnut Seppo Laine. Tarinallistaminen saa ihmiset kiinnostumaan jopa soolo freestä ja tunkua Kinoon olisi alkuun ollut enemmän kuin saliin mahtui. Itse kuuntelin alusta kolme ensimmäistä riipaisua – Mats Gustafsson avasi pelin itse ilmeikkäästi baritonisaksofonilla ja huilullamitä erilaisimpia ääniä tuottaen, Mette Rasmussen jatkoi saksofonillaan terävästi hieman sanallisestikin julistaen ja basisti Petter Eldh jumitteli samoja säveliä toistaen kun lähdin kohti uusia seikkailuja. Ainakin suunnitelmien mukaan yli kolmetuntinen sooloseikkailu olisi varmasti ollut ihan täysipainoinen tapahtuma yksinkin!
Omalta osalta viimeisessä pyrähdyksessä tutustuin vielä hetken kaikkien salien ohjelmaan. Teppo Mäkysen Stance Brothersin Kind Soulista on muodostunut ajan myötä ainakin minulle yksi keskeisistä Ricky-Tick Recordsin julkaisuista. Uusi Duktus jatkaa melko samoin sävelin. Projektissa tuntuu kohtaavan monia Mäkysen inspiraatioita – on instrumentaalihiphop viboja, elektronista rytmiikkaa ja aimo annos 70-lukulaista CTI/Milt Jackson/Bobby Hutcherson meininkiä. Tätä hieman levyä isommalla kädellä Vaunusalissa toteutti nelihenkinen kokoonpano. Minulle uusi Stance on toistaiseksi jäänyt hieman kädenlämpöiseksi, osat eivät aivan täydellisesti sovi yhteen, mutta kyllä livebändi sai paikoin hyvin musiikkia kasvatettuakin – uudesta levystä poikkeava kokemus.
Lyhyemmiksi siivuiksi jäivät tutustumiset Magnetia Orkesterin tämän hetkiseen livekuntoon (hyvältä kuulosti), Gustafssonin, basisti Johan Berthlingin (Fire!, Fire! Orchestra, Angles 9 jne) ja elektroniikkatyyppi Jan St. Wernerin muodostamaan IF A NAMEen ja São Paulosta Berliiniin siirtyneenseen Mauricio Takara & Carla Boregas duoon. Jälkimmäiset olivat We Jazzin spektrin kokeellisemmasta ja elektroniikan sävyttämästä laidasta. IF A NAME kuulosti kuulemassani osassa Mats Gustafssonin universumissa melko miedolta kamalta – ehkä osa samanlaista tyylillistä siirtymää hillitympiin sävyihin mitä kuultiin Fire!n viimeisimmällä levyllä Defeat, mutta elektronisella kulmalla.
Ohjelmaa oli vielä tulossa kahdenkin bändin verran, mutta tässä vaiheessa koin että musiikkia oli jo viikon tarpeisiin saatu ja siirryin takavasemmalle. We Jazz oli jälleen ohjelmistoltaan monipuolinen ja ympäri kaupunkia tapahtunut festivaali tarjosi monta miellyttävää elämystä vaikka muutaman päivän jätin väliinkin.
Ensimmäisen We Jazzin aikaan Matti Nives puhui tapahtumasta utopiana jossa jazz levittyy eri tiloihin ympäri kaupunkia. Nyt kymmenettä kertaa järjestetyn We Jazzin aikaan tuntuu että ehkä utopia on alkanut käydä todeksi – kaupungin livejazz elämä tuntuu nyt vireämmältä kuin 10 vuotta sitten ja mielenkiintoisia tapahtumia riittää festivaalien ulkopuolisellakin ajalla. We Jazzin vaikutus tässä kehityksessä on ollut keskeistä.